Sivut

2013/04/28

aina liikaa jotain

Oon niin läski, että itkettää. Mä niin pelkään, että menetän kontrollin syömisessä ja alan syödä liikaa ja lihon ja lihon ja lihon eikä se lopu koskaan. Tai sitten mä lopetan syömisen ja laihdun taas, mikä olis hyvä, mutta ku sillon kaikki muu on perseellään. Miksen osaa sitä kultaista keskitietä, vaan meen aina yli jollain tapaa? Oon niin epäonnistunut ihmisenä, etten pysty katsomaan itseäni peilistä. Kuvottaa. 



Kumpa mä voisin olla ihan vaan normaali ihminen, joka söis elääkseen, osais nauttia pienistä arjen iloista, osais huolehtia ja ylläpitää sosiaalisia suhteitaan, selviäis koulusta ja töistä. Olis pääosin onnellinen, mutta aina välillä surullinenkin, koska sehän kuuluu elämään, eikö? 

Mutta ei, kun pitää olla koko ajan masentunut, ahdistunut tai tyhjä olo. Pitää olla liian läski ja syödä liikaa tai liian vähän. Paskoa kaikki kaverisuhteet. Pilata oma elämä. Kusta koulu ja jäädä ilman töitä. 

Ei tällasta voi jaksaa.

Syön liikaa. Syön liian vähän. Oon liian yksin. Oon liian tyhmä. Oon liian läski. Liikun liikaa. Liikun liian vähän. Oksennan liikaa. Oksennan liian vähän. Oon liian ruma ja turha ja paska.




2013/04/27

en kestä

Söin äsken, mutten pääse oksentamaan, koska äiti kyttää mua, ja joka kerta kun meen vessaan, se tulee oven taakse kuuntelemaan. Voi saatanan perkele. Mua ahdistaa niin helvetisti. Mun on pakko saada tää ulos, mä en kestä. Yäk oon vaan yks iso ihrapallo. En mä liikkumisellakaan saa tätä kulutetuks, koska mulla on liikuntakielto ja siitäkin se pitää kiinni turhan tarkkaan.


2013/04/26

you're a shooting star I see, a vision of ecstasy

Rihannan Diamonds soi taustalla ja se kaikki palaa mun mieleen välittömästi.

Ne raskaat askeleet järkyttävässä lumipyryssä. Hirveetäkin hirveempi olo. Voimakas halu hypätä seuraavan auton alle ja kuolla. Tunne siitä kuinka mä kuljen katuja pitkin niin yksin, voimattomana, mutta silti edelleenkin niin lihavana. Ohikulkijat tuijottaa mua. Oon kuin aave laahatessani eteenpäin. Ruma ja läski aave. Voimat ei riitä mihinkään. Päässä tykyttää, silmät harhailee ja sydän lyö aina vaan hitaammin. Kävele nopeammin, mun pää hoke, kävele kävele kävele juokse, mutta jalat ei tottele. Pysyn hädin tuskin pystyssä ja silmissä sumenee vähän väliä, mutten pyörry.

Selviän polille. Psyka puhuu mulle aina välillä jotain ja kyselee. En tiedä vastaanko mitään. Ei mun aivot toimi. Kai mä jotain puhuin.

Selviän bussipysäkille. Tuntuu niin tyhjältä, niin merkityksettömältä ja niin lihavalta. Jään omalla pysäkillä pois, hortoilen kotiin ja lysähdän sänkyyn.

Seuraavana päivänä herään ja raahaudun taas kouluun. Kaikki sama paska alkaa taas. Muhun ei saa kontaktia, oon niin pysähtynyt. Mulla on kylmä, jäätävän kylmä. Haluun kuolla.

Välillä oon salilla ja poljen kuntopyörää henkihieverissä. Nostan painoja viimeisillä voimilla. Jotenkin selviän takaisin kotiin.

Ja sitä jatkuu ja jatkuu, päivästä toiseen, kunnes löydän itseni nuorisopsykiatriselta nenämahaletkun kanssa itkemästä.

Ja silti mä yhä haluan olla vaan laiha, laihempi, se kaikista laihin.

ei mulla muuta kuin, että

posliinikuningatar kiittää ja kuittaa jälleen

2013/04/23

mun siivet ei kanna yli merten

Mistä tietää, että on aika luovuttaa, jättää kaikki taakseen ja kävellä pois?

Siitä, kun kaikki tuntuu mahdottomalta?
Siitä, kun ei enää jaksa tehdä mitään?
Siitä, kun jää yksin, eikä kukaan kulje vierellä?
Siitä, kun olet tehnyt kaikkesi, etkä silti ole saavuttanut haluamaasi?
Siitä, kun pää on niin sekaisin, että tuntee sen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä?

Large

Jokainen askel tuntuu taas liian suurelta haasteelta. Arjesta selviäminen tuntuu yhtä hankalalta, kuin meren ylittäminen lentäen - mahdottomalta. En saa otetta mistään. Tiedän tavallaan, mitä mun tulisi tehdä ja miten voisin ehkä saada asiani järjestykseen, mutten kuitenkaan osaa enkä jaksa tehdä mitään sen eteen. Tekisi mieli vain luovuttaa ja maata sängyssä, kunnes henki lähtee.


Ihanan positiivisia nää mun postaukset. Mutta tää nyt vaan kuvastaa sitä, miten mulla oikeesti menee. Onko tällasessa elämässä mitään järkeä? Miksi mun täytyis elää, kun mä vaan kuljen koko ajan masentavassa sumussa, ilman päämäärää?

Large

kieroutunut mieli

Osastolla pystyn syömään mun ruoat listan mukaan ilman ongelmia. Tosin samalla kun syön, mun pään sisällä kuuluu vaan 'vittu mikä porsas, saatanan läski'. Tiedän, että kun pääsen kotiin, alan taas lipsua. Pilaan taas kaikki sosiaaliset suhteet ja hankkiudun riitoihin porukoiden kanssa. Miksi helvetissä tä vetää mua puoleensa, vaikkei siitä seuraa muuta hyvää, kuin aavistuksen pienempi olemus? Ja vaikka se -15 kg näkyy muiden silmissä, en mä sitä itse huomannut, vaan koin olevani ihan yhtä läski kuin ennenkin. Ja nyt oon jo oikeesti taas isompi, kuin mitä olin pienimmilläni. En tuu koskaan olemaan tyytyväinen. Mun elämä tuntuu olevan tuhoon tuomittu.

Mä en tiedä miksi mun pitäis elää tätä elämää. Tiedän, että se satuttais mun perhettä ja sukulaisia, jos tappaisin itteni, mutta mitä elämää tää on, että elän vaan sitä varten, etten satuttais muita. Ja kun mä satutan niitä eläessänikin. Ei tässä oo mitään järkee.

Large

Syömishäiriö on perseestä ja se pilaa kaiken, mutta silti ainoo syy miks jaksan elää perheen lisäks on, että mä saan laihduttaa, saan keskittyä siihen kuinka paljon syön ja liikun. Se on ihan vitun raskasta, mutta se tuntuu samalla jotenkin niin turvalliselta. Sairasta tai ei, mut niin se vaan on. Varmaan jonku tekis mieli sanoo mulle, et hanki oikee elämä, mut ei se oo mahdollista, koska mut on tuomittu olemaan ikuisesti yksinäinen paska, jonka elämällä ei oo tarkotusta. Ja samalla, kun syömättömyys antaa sisältöä mun elämään, se vie mua lähemmäs kuolemaa, mikä ei oikeestaan oo muuta kuin hyvä juttu mun kannalta. Ei mua täällä kukaan kaipaa. Mä pidän itteni hengissä sillä, mikä mut pidemmän päälle voi tappaa.

Large

Jos tietäisin, että jotain ois tehtävissä, jokin voisi muuttua parempaan, voisin saada elämäni kuntoon, mä en ehkä ajattelis näin. Mutta kun ei oo mitään todisteita siitä, että mikään muuttuis paremmaks, kukaan ei sitä mulle voi luvata. Olis edes yksi ihminen, jonka kanssa voisin olla oma itseni, niin ehkä tä elämä olis vähän siedettävämpää.

2013/04/21

en tahdo päästää irti, huomata jääväni yksin


Large

Vaikka syömishäiriö on aiheuttanut paljon paskaa, se tuntuu silti jotenkin hyvältä. Tuntuu turvalliselta, eikä huomaa muita ongelmia, kun keskittyy vain ruokaan, sen syömiseen tai syömättä jättämiseen, kaloreihin ja liikkumisen määrään. Sen ansiosta mun elämässä on jotain sisältöä.

Samaa aikaa tiedän, ettei tä oo mitään oikeeta elämää. Oikeessa elämässä ruoka on vaan pieni osa arkea kaiken muun ohella. Paljon tärkeempää on muut ihmiset ja elämästä nauttiminen.

Silti jokin tässä sairaudessa vetää mua puoleensa. En edes tahtoisi tällä hetkellä taistella vastaan. Jotenkin odotan sitä, että pääsen taas laihduttamaan sitten, kun asun kokonaan kotona. Ei mua voi kukaan estää. Ei saa.

Mä vajoon taas kovaa vauhtia siihen samaan helvettiin, josta jo jokin aika sitten nousin kohtalaisesti. Mä oon vaan niin epäonnistunut ihmisenä, ettei mua pysty kukaan pelastamaan.

2013/04/20

my mind is killing me

Mulla on kauheen ristiriitainen olo. Jokin mun pään sisällä käskee skippaamaan jokaisen murusen mikä suinkin on mahdollista jättää syömättä, mutta toisaalta mussa jokin pieni osa haluaa taistella vastaan, koska se tietää, etten mä oikeasti halua viettää koko loppuelämääni kaloreita kytäten.



Mun sosiaaliset suhteet kärsii syömishäiriön ja masennuksen takia, koska en voi käydä syömässä muiden kanssa, enkä oikeestaan edes jaksaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä. Hampaidenkin peseminen tuntuu liian raskaalta ja hengittäminenkin on työn takana. Samaan aikaan mun päässä huutaa, että nouse ylös ja liiku liiku liiku helvetin läskipaska. En jaksa tätä paskaa enää.

Mun blogin nimellä on kaksi eri merkitystä. Toisaalta se tarkoittaa, että haluan kevyemmäksi fyysisesti. Haluan olla pieni ja hento, melkein näkymätön. Toisaalta taas se kuvastaa toivetta siitä, että masennus hellittäisi ja mun olis kevyempi hengittää ja kulkea eteenpäin, että voisin nauttia elämästä, vaikken tosissani sen uskokaan olevan mahdollista.


Vihaan sitä, että mua lihotetaan. Mä en kehtaa pistää vieraille ihmisille vastaan osastolla. Oon niin vitun surkimus. Syön itteni pois osastolta. Ehkä se on hyvä niin. Ehdinhän mä laihduttaa sitten, kun pääsen kokonaan sieltä pois. Vihaan sitä, kun ihmiset sanoo ''Sä näytät jo paljon paremmalta'', koska se tarkoittaa vaan sitä, että oon lihonut ja kerryttänyt läskiä entisestään. Miksen mä saa olla laiha? Miksi pitäisi olla sellanen läski porsas. Mä en halua joutua taas oksentamiskierteeseen, koska se vasta perseestä onkin, mutta väistämättä tällanen lihottaminen mut johtaa siihen pisteeseen, oon siitä varma. Mä en tiedä mitä mun täytyisi tehdä mun elämälle. Oon niin totaalisen hukassa.


2013/04/19

Aluksi

Oon sairastanut vakavaa masennusta kohta viisi vuotta. Syömishäiriö on roikkunut mukana vasta viime syksystä lähtien, mutta se on silti ehtinyt aiheuttaa ihan liikaa paskaa mun elämässä. Kohta on yksi osastojakso takana, eikä toista onneksi ole tulossa, sillä täysi-ikäistyttyäni mua ei voida ottaa aikuisosastolle tahdonvastaseen, kun mun tilanne ei ole niin paha kuitenkaan.

Perustin tän blogin, jotta voisin purkaa ajatuksiani jonnekin. Vaikken olekaan kovin hyvä kirjoittamaan mistään, toivon blogin kirjoittamisen auttavan selvittämään pääni sisällä olevaa sekasortoa. Tuun kirjottamaan varmasti niin syömishäiriöön liittyvistä tuntemuksista kuin kaikista muistakin mun pään sisällä harhailevista ajatuksistani.

Tästä tuli nyt melko lyhyt aloitus, mutta kirjoitan sitten myöhemmin lisää kun on paremmin aikaa.