Sivut

2013/05/30

epäonnistumisia

Mä oon niin maailman suurin epäonnistuja. Mä en onnistu missään mitä mä teen, koska aina kaiken teen väärin, tai sit jätän tekemättä sen mitä pitäisi tehdä. Kaikki on pielessä, mitä tahansa teen tai oon tekemättä.



Sit mä idiootti menin tänään syömään karkkia. Siis voitteko kuvitella: KARKKIA?!?!??!?!?!?!?!?!?! En mä paljon syöny, mut ei olis pitäny syödä ollenkaan, ne on niin maailman turhimpia ja ne muuttuu pelkäks läskiks mun vartaloon ja mähän en yhtään läskiä enää kaipaa. Oon nytkin niin läski, että voisin hypätä sillalta alas ja jäädä rekan alle kun mua oksettaa oma kroppa niin paljon.



On niin järkyttävän ristiriitaista, kun mä haluaisin olla terve, mutta kun tää on niin tuskaa olla tämän kokoinen. Mä haluaisin niin kovasti olla pienempi. Mulle on tullut jo yhdeksän kiloo takaisin ja oon lähes normaalipainossa. Kaikki on mulle koko ajan hokenut, että ravitsemustilan parantuessa mä alan hyväksyä oman kehon ja huomaan, etten ookaan niin iso ja plaaplaaplaa. Mutta paskat. Mulla on alle kilo enään normaalipainoon ja mä en voi sietää itseäni, Mä vihaan mun reisiä ja mun vatsaa ja mun käsiä ja oikeestaan kaikkea itessäni. Mä en millonkaan tuu olemaan tyytyväinen tähän mitä nyt oon. Ja musta ne haluu vieläkin isomman, sanoo etten saa jäädä normaalipainon rajoille kiikkumaan, kun se altistaa uudestaan syömishäiriön pahentumiselle tai parantumisen jälkeen uusiutumiselle.



Mutta kun mä en kestä olla tällainen. Vaikka se olikin aika paskaa aikaa, kun aliravitsemus oli pahimmillaan, oli kylmä, huimasi, oksetti, tärisytti, ei jaksanut oikein kävellä minnekään, puhua kenellekään tai olla ylipäätään missään kontaktissa muiden kanssa, niin silti mä kaipaan sitä kaikkea jollain sairaalla tapaa. JA NE LUUT. Voi että kun mä haluaisin taas saada ne näkyviin. Mä niin rakastin sitä kun mä tunsin mun kylkiluut kunnolla ilman laihistamista ja solisluut loisti ihon läpi. Kyllä mä ne tosin vieläkin tunnen ilman laihistamista, mutten niin hyvin ja solisluutkin vielä onneks näkyy, mutta ei se silti oo sama asia. Ja se väli mun reisien välissä, se on nyt niin paljon pienempi, että itkettää. Miksen mä voi vaan olla normaali ihminen, joka pystyisi hyväksyyn ittensä sellaisena kuin on, eikä tarvis koko ajan vaan parkua omien reisiensä takia. Jos Jumala on olemassa, niin miks helvetissä sen täytyy rankaista mua näin paljon? Mitä mä oon tehnyt niin väärin että ansaitsen tän kaiken paskan??


2013/05/28

life is beautiful (not)

Sori, en oo kirjottanu vähään aikaan. Multa on näköjään hävinnyt 2 lukijaakin. No, enhän mä tätä ketään muuta kuin itseäni varten kirjoita, mut tuntuu se silti kivalta, jos lukijoita on. Mutta asiaan…

Mulla on mennyt vähän niin ja näin. Täytin kaheksantoista vihdoinkin ja tuli juhlittua ehkä vähän liiankin rajusti, vaikkei nyt mitään kauheeta sattunutkaan. Ainoo mikä näin jälkikäteen harmittaa, on ne kaikki kalorit jotka vedin kurkusta alas. No, kerran sitä vaan tulee täysikäseksi.


Mitä syömisiin tulee, niin oon pystynyt jo aika lailla normaalisti syömään ja sen osalta onkin sit menny hyvin. Mutta, se mistä mä luulin jo päässeeni eroon, on alkanu taas kummittelemaan. Nimittäin oksentaminen. Tänäänkin oon käynyt jo kolmesti kumartamassa posliinia. Mun on päästävä tästä eroon, koska mä en tosiaan halua itselleni mitään bulimiaa. Vaikken mä ahmikaan, niin kyllä tääkin kohta diagnosoidaan jonkin asteiseks bulimiaks ihan varmaan.


Masennuksen kanssa oon käyny taas niin pohjalla, ettei oo vähään aikaan tullut käytyä. Mun kuoleman toiveet vahvistuu päivä päivältä, mutta silti en tee mitään asialle, koska oon laiska paska. Toisaalta sille on toinenkin syy, nimittäin mä tiedän, että se aiheuttais kauheeta tuskaa mun perheelle, jos päättäisin lähteä täältä lopullisesti, mutta jotenkin tuntuu typerältä elää vaan siksi, ettei joku muu joutuisi kärsimään. Mä tunnen itteni niin arvottomaks ja iljettäväks, että mun on vaikeeta, todella vaikeeta elää itseni kanssa. Lääkkeet on hiukan helpottanu, on edes aavistuksen, ihan inan verran helpompi hengittää, mutta ei ne oo mun elämän halua tuonut takaisin.


2013/05/19

mä en vaan enää kestä

Mun itseinho on nyt niin korkeissa lukemissa, etten oikeesti tiedä mitä mä voisin tehdä. Mä vihaan itseeni niin paljon, ettei tän enempää voi varmaan edes vihata. Mä en ansaise edes elää. Kukaan muu ei oo niin avoton kuin mä. Musta ei oo mihinkään ja pilaan aina kaiken ja mistään ei vaan tuu mitään. Lisäks oon niin vitun läski. Mä vihaan VIHAAN YLI KAIKEN mun reisiä. Ne on niin saatanan suuret, aivan jättiläismäisen suuret ja mua kuvottaa ja oksettaa edes katsoa niitä, saati sitten tuntea miten se kaikki rasva ja läski on mussa kiinni. Mä en kestä tätä enää. Hyi vittu mä oon kuvottava ihminen, jos mua edes ihmiseks voi kutsua.

2013/05/10

8 things about me

Säännöt:

1. Kiitä haasteen antajaa.
Kiitos Emmi! :)


2. Jaa haaste 8:lle bloggaajalle
Kaukana kadoksissa (Kaukana kadoksissa)
just a little bit stronger (Miia)
Millin kokoinen maailma (Millikeiju)
Tomorrow I will laugh (Butters)
Whisper (Elife)
Broken Mind, Broken Heart, it's just a Broken Life (Broken mind)
i will be skinny one day (aubree)
I AM GOING TO BE PERFECT (Ems)

3. Ilmoita näille 8:lle haasteesta

4. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi


- Haluan yleensä aina tietää etukäteen miten asiat menee, koska muuten stressaan ihan älyttömästi. En siis tykkää kauheesti mistään yllätyksistä tai tapahtumista joiden kulkuun mä en voi vaikuttaa. Oon kai jonkun tason kontrollifriikki. 

- Mun haaveena on päästä hyppäämän benji- ja laskuvarjohyppy. Haluaisin myös päästä kunnolla sukeltamaan jonnekin koralliriutalle. Olis niin ihanaa. 

- Täytän ihan kohta 18 ja sen jälkeen musta tulee varmaan vielä enemmän rappio, mitä nyt oon, jos se ees on mahdollista.

- Mulla ei nykyisin oo oikeestaan mitään ruoka-ainetta mitä en pystyis syömään. Paitsi että herkkuja en tällä hetkellä syö. Mulla ei myöskään oo mitään pakkomiellettä, että pitäisi syödä just tiettyyn aikaan tai tietyltä lautaselta jne.

- Rakastan matkustamista ja oon onneks niin onnekas, että oon päässyt käymään ulkomailla monta kertaa ja nytkin on tiedossa parisen reissua. 

- Rakastan rannekelloja, mutta mulla on niitä tällä hetkellä vain kolme. Haaveilen uusista erivärisistä ja eri materiaalista tehdyistä kelloista, koska asujakin on niin monenlaisia, niin pitäis aina olla joku mikä sopii, koska en pärjää ilman kelloo, enkä jaksa aina kaivaa kännykkää laukun pohjalta.

- Mä en tykkää eläimistä. En hevosista, kissoista, kilpikonnista enkä edes koirista. Myös kaiken maailman itikat ja ötökät on sellasia mistä en tykkää sit yhtään.

- En oo kovin sosiaalinen. Mulla on kyllä kavereita ja ne on mulle tärkeitä, mutta jotenkin mua ahdistaa olla niiden seurassa. Ehkä mä vaan pelkään, että päästän ne liian lähelle ja sit ne hylkää mut. Mä toivoisin, että pääsisin eroon tästä ongelmasta, koska muuten joku päivä käy vielä niin, että jään yksin, koska en pidä tarpeeksi yhteyttä muihin.

2013/05/04

jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa

Meen taas alamäkee ja lujaa. Masennus on taas pahentunut. Just kun mä luulin, että oisin edes jotenkin sitä saanut jo hiukan selätettyä, niin eiköhän se iske takaisin kahta kauheemmin. Mä en tuu selviin tästä elämästä, koska en saa mitään aikaseks, en jaksa yksinkertasesti tehdä mitään. paitsi syödä ja oksentaa


Oon niin varma, että syömisetkin lähtee kohta lapasesta. Mä pelkään niiiin älyttömästi, että mulle tulee ahmimishäiriö. Mä en halua sitä. En halua, en en en en en. Mutta kun se on niin suuri vaara. Mä en jaksa tätä.


Toisaalta mä tiiän, että mun pitäis nostaa painoa ja välillä tulee sellanen olo, että mitä vitun väliä kuin nopeesti paino nousee, että syön nyt sitten kerralla enemmän niin saan senkin hoidettua nopeemmin pois alta. Ja sit taas kahen sekunnin päästä kiroon itteni alimpaan helvettiin, kun menin syömään, koska en tahdo lihoo yhtään vaan enneminkin laihtua. Mua vaan masentaa niin paljon, etten oikeen jaksa käyttää eneriaa ruoan totaaliseen välttämiseen. Oon niin epäonnistunu laiskapaska.


Mun pää hajoo tähän ristiriitaisuuteen, enkä mä tiedä mitä mun pitäis tehdä. Niin toivoisin, että olis olemassa joku, joka tulis ja antais käden ja vetäis mut pois tästä paskasta, kannattelis mua niin kauan, että pystyn seisoo omilla jaloillani ilman tukee.

2013/05/02

hukassa

Kyllä mä oikeesti haluan parantua, mä en jaksa tätä enää. Mutta kun on niin perkeleen vaikeeta. Mä en tajuu miten pääsen tästä eroon, en tiedä voiko kukaan auttaa mua. Oon niin syvällä kaikessa paskassa, että täältä nouseminen tuntuu kestävän lohduttoman kauan, niin kauan, että ehdin jo monta kertaa luovuttaa.



Oon oksentanut jo kaheksan kertaa osastolta pääsemisen jälkeen. Ei tästä tuu yhtään mitään. Mä olin jo päässyt siitä pahasta tavasta eroon, mutta nyt oon taas alkanut kumartelee posliinille, enkä tiedä mitä voisin tehdä, että saisin lopetettua. Osastolla en voinut oksentaa, koska oisin jäänyt kiinni. Kotona se on niin helppoo.. Liian helppoo. Joku siinä aiheuttaa suorastaan järkyttävän hyvän olon, kun saa tyhjentää ainakin osan syödystä. En vaan pysty antaa itelleni lupaa syödä, ainakaan niin, etten jotenkin hankkiutuis siitä eroon. En tajuu miten mä osastolla pystyin syömään ateriamallin mukaan, mutta heti kotona se tuntuu niin vaikeelta ja väärältä.


Mua muutenkin stressaa ihan älyttömästi kaikki. Autokoulu pitäis hoitaa, kouluun pitäis olla yhteydessä ja suorittaa jotain kursseja, äitille pitäis hankkii synttärilahja, pitäis käydä kampaajalla, mutku ei jaksa, pitäis siivota, pitäis sitä ja pitäis tätä. En jaksa. Oon vaan yks laiska paska. Stressaan kaikesta, mutten tee mitään minkään eteen. Ei kukaan voi olla ihmisenä epäonnistuneempi kuin mä. Voi luoja, en kestä itteeni. Itseinho hipoo taivaita ja haluan taas kuolemaa enemmän kuin vähän aikaa sitten. Mua ei vaan oo tarkotettu tähän elämään. Mut silti mä taistelen, päivästä toiseen. Ei tässä oo järkee.



2013/05/01

kaksnaamainen epäonnistuja

Paino oli laskenut 1,1 kg alle viikossa. Riemuitsen sisälläni, mutta esitän muille, etten tajuu mistä johtuu ja että se ois mun mielestä huono juttu. Ne luulee et oon parantumisessa paljon pidemmällä, kuin mitä todellisuudessa oon. Mut porukat on huomannut, että mä yritän taas luistaa ateriamallista ja syödä niin vään kuin mahdollista ja siispä ne kyttää mun syömisiä nyt ihan yli tarkasti. Vittu.



En haluais tuottaa jatkuvasti pettymystä toisille, mutta en toisaalta myöskään itselleni. En sitten tiiä mitä pitäis tehdä, koska jompaa kumpaa mä väkisinkin teen. Jos syön ja annan painon nousta ja käyttäydyn ku normaalit ihmiset, musta ollaan ylpeitä, mutta mä ite kiroon itteni helvettiin ja haluan kuolla. Jos taas välttelen syömistä, oksennan, juoksen ja laihdun, voin ite riemuita ja olla tyytyväinen, mutta kaikki muut on muhun pettyneitä. Tä on niin perseestä.

Sit mä idiootti menin eilen juomaan ihan liikaa. Kaloreita kerty niin paljon, etten edes halua tietää. Mutta olipahan hauskaa aina silloin, kun pystyin miettimään välillä muutakin kuin mun läskejä reisiäni. Mut oon varma, että nyt se mun paino on sit pompannut taas sen yli kilon ylöspäin, enkä kestä tätä.


Mä en tajuu, mikä mun elämän tarkotus on. Onks se oikeesti se, että mä mietin jatkuvasti kaloreita, kulutusta ja omaa läskeyttäni. Mä en jaksa tehdä mitään, mutta sit kuitenkin turhaudun, kun oon tekemättä mitään. Kaikki on niin helvetin ristiriitaista. Olis niin paljon helpompaa vaan olla kuollut, mutta toisaalta jos tappaisin itteni, ni oisko se sit luovuttamista? Oisin niin luuseri, etten kestä tätä elämää, minkä kaikki muutki ihmiset joutuu kestämään. En mä tiiä mitä mun pitäis tehdä. Kumpa löytäisin jotain muuta sisältöä mun elämään kuin jonkun syömisvammailun.