Sivut

2013/05/30

epäonnistumisia

Mä oon niin maailman suurin epäonnistuja. Mä en onnistu missään mitä mä teen, koska aina kaiken teen väärin, tai sit jätän tekemättä sen mitä pitäisi tehdä. Kaikki on pielessä, mitä tahansa teen tai oon tekemättä.



Sit mä idiootti menin tänään syömään karkkia. Siis voitteko kuvitella: KARKKIA?!?!??!?!?!?!?!?!?! En mä paljon syöny, mut ei olis pitäny syödä ollenkaan, ne on niin maailman turhimpia ja ne muuttuu pelkäks läskiks mun vartaloon ja mähän en yhtään läskiä enää kaipaa. Oon nytkin niin läski, että voisin hypätä sillalta alas ja jäädä rekan alle kun mua oksettaa oma kroppa niin paljon.



On niin järkyttävän ristiriitaista, kun mä haluaisin olla terve, mutta kun tää on niin tuskaa olla tämän kokoinen. Mä haluaisin niin kovasti olla pienempi. Mulle on tullut jo yhdeksän kiloo takaisin ja oon lähes normaalipainossa. Kaikki on mulle koko ajan hokenut, että ravitsemustilan parantuessa mä alan hyväksyä oman kehon ja huomaan, etten ookaan niin iso ja plaaplaaplaa. Mutta paskat. Mulla on alle kilo enään normaalipainoon ja mä en voi sietää itseäni, Mä vihaan mun reisiä ja mun vatsaa ja mun käsiä ja oikeestaan kaikkea itessäni. Mä en millonkaan tuu olemaan tyytyväinen tähän mitä nyt oon. Ja musta ne haluu vieläkin isomman, sanoo etten saa jäädä normaalipainon rajoille kiikkumaan, kun se altistaa uudestaan syömishäiriön pahentumiselle tai parantumisen jälkeen uusiutumiselle.



Mutta kun mä en kestä olla tällainen. Vaikka se olikin aika paskaa aikaa, kun aliravitsemus oli pahimmillaan, oli kylmä, huimasi, oksetti, tärisytti, ei jaksanut oikein kävellä minnekään, puhua kenellekään tai olla ylipäätään missään kontaktissa muiden kanssa, niin silti mä kaipaan sitä kaikkea jollain sairaalla tapaa. JA NE LUUT. Voi että kun mä haluaisin taas saada ne näkyviin. Mä niin rakastin sitä kun mä tunsin mun kylkiluut kunnolla ilman laihistamista ja solisluut loisti ihon läpi. Kyllä mä ne tosin vieläkin tunnen ilman laihistamista, mutten niin hyvin ja solisluutkin vielä onneks näkyy, mutta ei se silti oo sama asia. Ja se väli mun reisien välissä, se on nyt niin paljon pienempi, että itkettää. Miksen mä voi vaan olla normaali ihminen, joka pystyisi hyväksyyn ittensä sellaisena kuin on, eikä tarvis koko ajan vaan parkua omien reisiensä takia. Jos Jumala on olemassa, niin miks helvetissä sen täytyy rankaista mua näin paljon? Mitä mä oon tehnyt niin väärin että ansaitsen tän kaiken paskan??


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos sinulle ihanalle joka jaksoit käyttää aikaasi kommentoimiseen. <3