Sivut

2013/06/12

somebody save me

Miksi, miksi, miksi on niin vaikeeta olla oksentamatta? Ei tästä tuu mitään. Oksentelen monta kertaa päivässä, vaikka mun piti jo lopettaa kokonaan. Mä alan olla ihan epätoivoinen. Oon kuvottava. Hyi. Ei normaalit ihmiset oksentele tahallaan. Voisko joku pliis auttaa mua? Osaako joku antaa jotain vinkkejä, miten pääsisin oksentelusta eroon? Mä ihan totta haluan siitä eroon. Mä en jaksa tätä enää.


Mun ahdistukset on lisääntynyt ihan kamalasti. Saan jotain ihme ahdistuskohtauksia monta kertaa päivässä. Sillon tuntuu, ettei pysty olemaan. Tekis mieli repiä ittensä palasiks. Mä oon aivan totaalisen hukassa itseni kanssa, enkä tiedä mitä mun pitäis tehdä.

Kavereiden kanssa sentään on alkanut mennä paremmin, ja oon tavannut mun ystäviä selvinpäin ilman ongelmia. Yleensä siis ollaan aina melkeen juotu kun ollaan nähty, ja sillonhan kaikki tuntuu helpommalta kun alkoholi vie estot… Oon tajunnut, että mun ystävät oikeesti välittää musta, koska ei ne muuten tän kaiken jälkeen olis vieläkin mun ystäviä ja tukis mua parhaansa mukaan. Oon onnekas, kun oon löytänyt vihdoin sen mun porukan. Edes jotain hyvää tässä elämässä.

En jaksais käydä polillakaan enää, kun se tuntuu vetävän mua taas takaisin kaikkeen vanhaan paskaan, enkä pysty unohtamaan mitään kamaluuksia, koska siellä ne aina muistuu mieleen. Onneksi punnituksia ei enää ole niin usein, ei tarvi sitäkään tuskaa kohdata niin usein enää. Oon nyt jo normaalipainoinen, ja mun on hiukan helpompi hyväksyä mun paino kuin mitä se oli jokin aika sitten. Silti mulla koko ajan kummittelee mielessä ajatus laihduttamisesta ja 42 kilosta. Mutta mä yritän olla välittämättä painosta, koska mä haluun elää normaalia, tavallista elämää kavereiden kanssa.




2013/06/04

takapakkia

Mä mokasin. Kävin oksentamassa äsken kaks kertaa. Tyhmä tyhmä tyhmä.


Mutta mä en luovuta. Mä en saa luovuttaa. Mun täytyy jatkaa taistelua ja ajatella positiivisesti: ainakaan en oksentanut kolmea kertaa. Mä pidän nyt pääni, syön listan mukaan, enkä oksenna. Tänään pääsen treeneihinkin. Ihanaa. Kyllä tää tästä, kaikki kääntyy vielä paremmaksi.

2013/06/03

täyskäännös

Nyt mun on aika lopettaa itsesäälissä rypeminen, ja alottaa elämään. Mä oon ainut, joka voi muuttaa oikeesti mun elämää, joten jos mä haluan elää täysillä sen sijaan, että haukun itseäni ja läskejäni päivästä ja minuutista toiseen, mun on muutettava asennettani ja suhtautumista itseeni. Tästä lähtien mä yritän ylläpitää positiivista asennetta.


Mä tiedän, ettei mun masennus katoa vaan sormia napsauttamalla, mutta mä aion päästä siitä yli vielä joskus. Mun on vaan annettava aikaa itselleni parantua ja kerätä voimia. Lääkkeet on auttanut jonkin verran jo, niiden avulla mun on helpompi hengittää ja kaikkein tuskaisimmat ja paskimmat olot on päällä yhä vähemmän aikaa kerrallaan. Oon myös vihdoin löytänyt jonkun, jolle pystyn puhumaan ja avautumaan. Silläkin on osansa tässä kaikessa. Puhuminen oikeesti auttaa, kun löytää sen oikeen henkilön.


Ja mitä syömishäiriöön tulee, mä aion voittaa myös sen! Mulla on nyt ekaa kertaa elämässäni näin vahva tunne siitä, että mä tulen tekemään sen minkä oon päättänyt tehdä. Mä oon 100 gramman päässä normaalipainosta, mikä on ihan ok. Ei mun tarvitse olla laiha, ei luurankomaisuus ole kaunista, ei vaikka kuinka mun pää mulle niin väittäis. Mä saan taas treenata hiukan ja se helpottaa niin paljon, ettei voi sanoin kuvata. Mä aion hankkia lihaksia ja treenatun kropan, sellanen on kaunis kroppa. Ei luiseva. Mun täytyy oppia hyväksymään se fakta.


Mulla on nyt kova halu alkaa elämään. Oikeesti elämään. Viime aikoina mä en oo kunnolla elänyt, oon ollut vaan kuin elävä kuollut. Ei tä tuu olemaan koko ajan yhtä helppoo, mä tiedän, että takapakkeja tulee, mutta pääasia, että pääsuunta on oikee.



Anoreksia vei mut sairaalaan ja mulle sanottiin, että jos en sinne olis päässyt, kaks tai kolme päivää ja mua ei enää olis ollut. Mutta nyt mä oon päässyt jo näin pitkälle lukuisista kompastumisista huolimatta ja mä aion jatkaa taistelua, enkä todellakaan luovuta.