Sivut

2013/08/30

no one gives a shit


Mulla on niin sellanen olo, että mut on hylätty ihan täysin. Tuntuu, ettei ketään kiinnosta paskan vertaa, oonko olemassa vaiko en. Kukaan ei oikeesti välitä musta, ketään ei kiinnosta miten mulla menee, kukaan ei jaksa mua, oon vaan yks vitun riippakivi kaikkien elämässä. Oon niin turha ja hyödytön, ettei mun kuulu oikeesti elää.


Tänään alkaa tsemppaus syömisissä. Alotan tänään herkkulakon, joka sisältää karkit, sipsit, keksit, pullat, leivokset, kakut, jätskit, kroisantit, jogurtti/suklaapähkinät, pähkinät erikseen ostettuina (jos ruoassa tai salaatissa on pähkinöitä, se on ihan fine) ja kaikki muut vähänkään herkun tapaiset. Aloin myös torstaina kasvissyöjäksi, onpahan helpompi keksiä syitä sille, miksen voi syödä jotain. En siis syö punaista lihaa, kanaa enkä kalaa, katkarapuja tms. Maitotuotteet on käytössä, joskin käytän enemmän Alpro tuotteita ja muita soija juttuja. Kananmunat on vähän niin ja näin, että syönkö vai en. En oo vielä ihan varma, kun pitäis sitä proteiinia jostain kumminki saada.


Paino oli tänäänkin liian korkealla, mutta onneks se ei oo enää jatkanu nousuaan. Nyt tästä on suunta vaan alaspäin, mä aion onnistua. Laihuus on mulle kaikki kaikessa. Mun on pakko olla laiha. Ihan sama onko mulla muuta elämää, ei mulla kuitenkaan oo yhtään mitään, oon muutenkin jo ihan hylätty ja yksin jätetty, ei ketään kiinnosta, mä en tarvii mitään muuta kuin laihuuden.



Alan merkkaamaan mun painoa ylös sit, kun se on tarpeeks vähän, tällä hetkellä en kehtaa, kun painan niin paljon. Siihen voi mennä aikaa… Ajattelin tehdä sivun, jonne merkkaan syötyjä kaloreita tai oikeestaan onnistuneita/epäonnistuneita päiviä. Ehkä se tsemppaa mua syömään vähemmän. Jos jollakin on hyviä vinkkejä syömisen välttelyyn, niin kertokaa ihmeessä. Mun täytyy nyt ottaa kaikki keinot käyttöön, että pääsen pikkuhiljaa lähemmäs mun tavoitetta.


falling apart



Itken, mutta kyyneleitä ei valu.
Rintaa puristaa, enkä voi hengittää.
Mä vajoon yhä syvemmälle.
Enää en pääse ylös.
Pimeys ympäröi minut.
Kohta olen aivan pohjassa. 
Hukun muiden hengittäessä ympärilläni.



Kaikki menee taas päin helvettiä. Mä oon yhä syvemmässä kuopassa, ja masennus kiristää otettaan jatkuvasti. Mun syömisetkin on mennyt ihan vituilleen, vaikka lupasin tsempata. Huomisesta lähtien tän on oikeesti muututtava. Mä en kestä muuten. Musta ei oo tähän. Mä oon muutenkin ihan itsemurhan partaalla, ja nyt kun laihdutuskaan ei suju, oon entistä lähempänä sitä. Huomenna on punnitus, saa nähdä miten käy.



Osa syynä mun syömisten pillalle menemisessä oli mun viikonlopun ja maanantain mieliala. Olin niin saatanan korkeella. Tuntu, että kaikki ongelmat oli kadonnut kokonaan, eikä mitään sellaista olis, mihin en pystyis tai mihin mun voimat ei riittäisi. En jaksanut välittää painosta tai syömisistä, enkä liioin mistään muustakaan. Kaikki oli yhdentekevää ja kaikki oli mahtavaa. Mikään ei häiinnyt mua ja ajatukset lensi. Mutta nyt oon taas pohjalla. Se kaikki loppu yhtä nopeesti kuin alkokin. Mä en sitten tiedä, kun mulla on epäilty kakssuuntasta, että onko mulla oikeesti sellanen, vai onko tä jotain ihan muuta. En tiedä. Mä sekoon.


Mä hajoon ihan just kokonaan. Mä en enää pysty pitämään kulisseja pystyssä ja esittämään, että kaikki olis kunnossa. Mikään ei kiinnosta, eikä mun voimat riitä mihinkään. Haluan vaan kuolla, ja haudon jatkuvasti päässäni ajatusta itsemurhasta. Se olis niin helppo ratkasu tähän kaikkeen. 


Musta tuntuu, etten tuu ikinä pääsemään pois tästä synkkyydestä. Mut on tuomittu tähän loppuelämäkseni. Mä en ansaitse mitään muuta kuin paskaa. Oon niin huono ihminen. Mut silti mä toivon, että joku tulis ja pelastais mut tältä kaikelta pahalta. Mutta mä tiiän, etten ansaitse sitä. Mun kuuluu kärsiä. Mun täytyy kuolla.


En sitten tiiä muten nää kuvat tässä postauksessa on, kun kännykällä tein koska en jaksanut oottaa että netti tulee käyttöön. Toivottavasti ne ei oo ihan perseellään...

2013/08/26

tauko

En pääse nyt postailemaan vähään aikaan, kun netti pois käytöstä muuton takia jonkun aikaa ja kännykällä postaaminen on ärsyttävää. 

Tsemppiä teille kaikille ihanille! Me kaikki päästään vielä joskus meiän tavoitteisiin! 

2013/08/22

you can't hurt me because i feel nothing at all


Mulla on niin järjetön ahdistus kaikesta tällä hetkellä, etten tiedä miten päin pitäisi olla. Kaikkein eniten ahdistusta aiheuttaa oma kroppa. En voi olla itkemättä kun katon peiliin. Se mitä mä nään on jotain niin järkyttävää. Mua rupee oikeesti oksettamaan, kun nään mun kaikki läskit. Päivä päivältä mä tunnun vaan kasvavan entistä suuremmaksi. Vaikka mulle menee kaikki samat vaatteet, niin silti peili näyttää mut joka päivä entistä leveämpänä ja läskimpänä. Mulla lähtee järki tän asian kanssa. Mä tarviin mun vaa'an takaisin.


Mä tajusin, etten mä tunne enää melkein mitään. Ainoo, mitä mä tunnen, on syvä viha itseäni ja kroppaani kohtaan ja järjetöntä ahdistusta. Mä en ikävöi ketään, mä en rakasta ketään, mä en vihaa ketään, mä en kaipaa ketään, mä en tykkää kenestäkään, mä en inhoo ketään, mä en tunne iloa, en surua, en nautintoa, en kipua, en pelkoa, en mitään. Oon tunteeton kylmä paska. Mä en edes pysty ymmärtämään, miten jotkin ihmiset voi olla toisilleen niin tärkeitä ja rakkaita, kun en itse pysty tuntemaan niin. Mä en ymmärrä, miten joku voi ikävöidä toista ihmistä, kun en itse ole tuntenut sitä aikoihin. Mä oon aivan turta. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu tärkeeltä, kaikki on yhdentekevää. Mä olen kamala ihminen.


2013/08/20

painajainen, joka ei ollutkaan unta

Kävelen kaupungilla. 
Katson ympärilleni.
Nään laihoja ihmisiä.
Liikaa laihoja ihmisiä. 

Ihmisiä, jotka eivät ole kuin minä.
Mä erotun liikaa joukosta.
Oon suurin ihminen koko kaupungissa.
Ei ketään mua suurempaa.

Mun silmät hakeutuu laihoihin ihmisiin. 
En nää mitään muuta.
Rintaa puristaa.
En pääse pakoon.

Maailma alkaa pyöriä mun ympärillä.
Mulle nauretaan.
Mä tunnen kuinka kaikki katsoo mua.
Haluan pois, haluan kuolla.

2013/08/19

sä voit juosta aina vaan kovempaa, pääsemättä karkuun kuitenkaan


Porukat takavarikoi mun vaa'an, enkä tiedä miten mä nyt seuraan mun painoa. Voi olla, että saan sen kerran viikossa käyttöön, mikä olis ees pieni helpotus. Ilman vaakaa on ihan kamalaa olla. Kun on tottunut näkemään ne numerot siinä tutussa ja turvallisessa näytössä joka aamu ja pitkin päivää, ja sitten se vaan yhtäkkiä viedään pois. Tuntuu siltä kuin jotain elämää tärkeämpää olis hävinnyt. Kauheeta olla näin riippuvainen jostakin sellasesta kuin vaaka, mutta siitä ja niistä numeroista tulee sellanen päähänpinttymä eikä siitä tahdo päästä eroon vaikka haluaisikin. Saan oikeesti vaan poisviemisen takia jotain vierotusoireita. En pysty keskittymään mihinkään, kun en tiedä mitä painan, en pysty ajattelemaan järkevästi, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin mitä mun paino mahtaa tällakin hetkellä olla. Tä on ihan kauheeta.


Tänään oon syönyt kolme pilttiä = 230 kcal, omenan = max. 75 kcal ja viinirypäleitä = 35 kcal. Yhteensä siis 340 kcal. Näyttää ihan järkyttävään suurelta määrältä nyt kun sen tähän kirjoitin. Yök, mua oksettaa ihan nähdä tuo luku. Olisin hyvin pärjännyt niillä pelkillä pilteillä. Tai mieluummin kokonaan ilman mitään. En aio syödä tänään enää mitään. Mä en saa enkä voi enkä pysty. Mä lihon muuten vaan koko ajan entistä enemmän, ja nyt kun en pysty painoakaan seuraamaan.


Nyt en pääse edes liikkumaan kun oon kipeä. Tein kyllä jotain lihaskuntoa kotona, mutta hengittäminen kävi niin vaikeeks, etten pystyny tekemään paljoa mitään. Tä on ihan kauheen turhauttavaa. Mä haluan liikkumaan ja treenaamaan. Mun on pakko päästä.


2013/08/18

i'm nothing but a big failure


Mulla ei oo mennyt kovin vahvasti viime aikoina. Mä turhauduin ihan älyttömästi, kun paino ei laskenut vähäisistä syömisistä huolimatta. Lisäks mä mun masennus on ollu ihan liian voimakkaana hallitsemassa mun päiviä. Näistä johtuen, en oo enää jaksanut kiinnittää syömisiin niin paljon huomiota, ja oon syönyt ihan liikaa. Mä en edes halua tietää mikä mun paino tällä hetkellä on, koska tiedän sen olevan aivan liikaa. Mun on nyt pakko ottaa itseeni niskasta kiinni ja alkaa kiinnittää syömisiin paljon enemmän huomiota. Huomenna alkaa kunnolla syömisten vähentäminen ja kontrolloiminen. Mun on laihduttava. Ihan pakko.


Oon ollut nyt kipeenä, mikä estää kaiken liikunnan. Sekin on niin pirun turhauttavaa. Ei huvittaisi pelkästään maata sängyssä kipeenä, kun mielumin käyttäs senkin ajan treenaamiseen. Mä toivon et tuun terveeks mahdollismman nopeesti, et pääsen taas liikkumaan. Mun täytyy saada ajatukset joonin muualle kuin siihen kaikkeen negatiiviseen itseeni kohdistuvaan ajatteluun. Tuun hulluks kun en pysty muuta tekemään kuin ajattelemaan kuinka paska ihminen mä oon. Sitä vaan toivoo koko ajan, että kuolis pois, mutta täytyy vaan jaksaa ja yrittää elää itsensä kanssa. Liikunta sais ajatukset edes hetkeksi muualle.


En oo vielä varma, osallistunko vanhojen tansseihin, mutta viimeistään sillon mun on oltava laiha. Sen pitäis olla ihan realistinen tavoite, kun ajattelee, että pystyin siihen viime vuonnakin jopa lyhyemmässä ajassa. Mä en tahdo olla se läski tyttö vaan se pieni ja hento, se jolla solisluut loistaa kilometrien päähän.  Mun on saatava tuntee ne luut ja se euforia mikä siitä seuraa, kun on niin pieni.


2013/08/14

kiitos

Mä en oikeestaan mitään muuta tähän blogiin oo kirjoittanut, kuin vaan valitusta, valitusta ja lisää valitusta. Nyt tavasta poiketen ajattelin kerätä tähän postaukseen asioita, joista mä kaikesta huolimatta oon kiitollinen.


Ensinnäkin ihan valtavat kiitokset teille ihanille, jotka jaksatte lukea mun blogia ja kommentoida ihania tsempaavia kommentteja. <3 Ne oikeesti piristää mun päivää ja saa mut jaksamaan täällä paremmin. Ilman teitä mä olisin paljon huonommassa jamassa. Se on outota, miten jotkut tuntemattomat voi saada tuntemaan itsensä edes ihan pikkiriikkisen hitusen verran arvokkaaksi, ainakin hetkeksi. Kiitos kiitos kiitos, ootte ihan mielettömän ihania ja arvokkaita ihmisiä, älkää antako minkään lannistaa teitä. <3


Oon myös kiitollinen mun kaikista kavereista, joista osaa voin ehkä kutsua jopa ystäviksi. Mulla ei ikinä ennen oo ollu näin hyviä ystäviä, sellasia, joista tietää, että nää oikeesti on ja pysyy mun rinnalla vaikeempinakin aikoina, eikä hylkää tiukan paikan tullen. Mun kaikki ystävät tietää mun ongelmista ja mun osastojaksosta ja kaikesta(ei nyt ihan kaikkea mutta kuitenkin), ja ne ois ihan hyvin voinut hylätä mut, tällaisen sekopään, mutta ei, ne jaksaa tukea mua ja ne oli menny puhumaan musta terkkarillekin, kun olivat olleet yhessä vaiheessa niin huolissaan musta. Kiitos siis teille maailman ihanimmille ystäville, että ootte olemassa, vaikka mun usko teiän luotettavuuteen välillä vähän horjuukin, mutta se ei johdu teistä, vaan mun aikaisemmista huonoista kokemuksista ihmissuhteissa. Kiitos. <3


Mulla on myös ihana perhe, vaikka meillä ei aina ookaan kovin helppoa. Välillä meillä menee hermot toisiimme ja tuntuu, että olis parempi kun kaikki asuis eri osotteissa, mutta kyllä mä silti rakastan jokaista teistä. Mun pikkuveljiä, jotka saa mut niin usein hermoromahduksen partaalle, ja mun vanhempia, jotka kyttää mun tekemisiä välillä vähän liiankin tarkkaan ja suuttuu mulle asioista ihan turhaan ja toki syystäkin. Ootte rakkaita. <3


Kiitollisuudelle antaa myös aihetta se, että kaikki mun läheiset on terveitä, kukaan ei oo parantumattomasti sairas. Mä oon ehkä ite kaikkein sairain, mutta ei sen väliä, koska mä en oo niin tärkee, mutta mulle olis aivan hirveetä, jos joku mun läheisistä, perheestä, sukulaisista tai kavereista kuolis tai niille kävis jotain. Oon kiitollinen siitäkin, että te kaikki ihanat siellä ruudun toisella puolella ootte hengissä ja taistelette, vaikka onkin vaikeeta. Elämä on oikeesti arvokas asia, eikä sitä pidä heittää hukkaan. Kuulostaa varmasti aika tekopyhältä mun suusta sanottuna, mutta se johtuu vaan siitä, että mun on vaikeeta hyväksyä itseäni ja ymmärtää, että mä olisin lähelläkään yhtä arvokas kuin muut ihmiset. Muistakaa, että teillä kaikilla on joku, joka välittää teistä, vaikka ette sitä tietäisikään.


Itsessäni oon kiitollinen siitä, että mä olen sillälailla terve, etten ole sokea, kuuro, liikuntavammainen tai muuta vastaavaa. Sitä pitäis oikeesti arvostaa, että pystyy näkemään kaiken kauneuden tässä maailmassa, vaikka sitä ei tavallaan näkiskään, mutta kyllä sitä kauneuttakin täällä on. Ja sitä, että pystyy kuulemaan, miettikää elämää ilman musiikkia tai sitä ettei pystyisi liikkumaan ja ei saisi kokea liikunnan aiheuttamaa euforiaa.


Oon kiitollinen monesta muustakin asiasta, mutta en nyt laita tähän enempää ettei veny ihan liian pitkäks. xd Paitsi että oon kiitollinen siitäkin, jos joku oikeesti jakso lukea tän loppuun asti! :)

2013/08/13

when does this pain end?


Paino noussut taas! En tajua, mä syön ihan sika vähän ja silti mun paino ei laske, mikä helvetti mus on vialla? Mä tahtoisin niin kovasti olla laiha. En haluu mitään muuta niin paljon kuin olla laiha. Ihan sama, saanko opiskelupaikkaa lukion jälkeen, saanko treenata, onko mulla kavereita, oonko köyhä, oonko sairas, kunhan vaan saan olla laiha. Joku yrittää selvästi rankaista mua jostain. En usko jumalaan, mutta jokin ylempi taho tässä täytyy olla mukana, ei kukaan normaali ihminen liho näillä syömisillä, ei edes pysy samassa painossa. En mä ainakaan vielä viime vuoden lopussa ja tän vuoden alussa. Kunpa mä oisin kuollut silloin kun olin 40 kiloa. Olisin ainakin kuollut suht laihana. Nyt oon vaan läski.


Mä en jaksa elää tätä elämää. Meinasin alkaa itkemään, kun pääsin tänään koulun vessaan. Mä en tahdo käydä koulua. En tahdo en tahdo en tahdo. Oon tyhmä, laiska, läski ja paska. Ei musta oo käymään koulua. Mä vihaan sitä. Ei musta ikinä tuu yhtään mitään. Ei koskaan. Mä haluisin jo luovuttaa. Kuolla pois täältä, mua ei oo tarkotettu tähän elämään. En vaan pärjää täällä. Mä niin luovuttaisin mun paikkani täällä jollekin, jolla on huonot oltavat. Sais mun ihanat ystävät ja perheen ja elämän, ilman näitä mun ongelmia. Mä kuolisin ongelmineni pois täältä häiritsemästä muiden elämää.


2013/08/12

fuck school


Huomenna kouluun. Kauhistuttaa. Mitä ne kaikki ihmiset siellä ajattelee kun oon ollut pois koulusta niin kauan. Ja mikä vielä pahempaa, joudun kohtaamaan niiden kaikkien katseet, kun ne kattoo miten mä oon lihonut. En ookaan enää se 40 kiloinen siedettävän kokoinen tyttö, vaan oon tällainen jäätävä tonnikeiju. En tosiaankaan voi mennä syömään koulussa. En vaan voi, kaikki ihmettelis miten tällainen läski voi syödä yhtään mitään. En edes muista, koska viimeksi oisin käynyt koulussa syömässä. Kaiken lisäks se ruokala on ihan hirveen ahdistava, kun se on niin pieni ja ahdas. Mä en myöskään tiedä, onko mulla sama ryhmänohjaaja kuin silloin ennen koulusta poisjäämistä, vai onko mulla joku ihan muu.


Mua stressaa tällä hetkellä kaikki ihan älyttömästi. Koulu, huominen teoriakoe, autokoulu muutenkin, kaikkien ihmisten näkeminen taas pitkästä aikaa, se miten pystyn olla syömättä, mitkä vaatteet mä pistän päälleni aina kouluun, miten jaksan liikkua vaikken syö, miten suoriudun kaikista kouluhommista, en kestä jos mä en saa hyviä numeroita. Mun pää räjähtää tähän kaikkeen. En vaan kestä. Kunpa voisin olla aina kännissä. Olispa viime perjantai vieläkin. Kaikki oli sillon niin jotenkin, en tiedä, tuntuu että mitään ei oikeesti tapahtunut, että näin vaan unta, mutta ei kyl sen on pakko olla totta. En tiedä miks se tuntuu niin epätodelliselta. Outoa.


Tänään oon syönyt ihan liikaa. Häpeän niin paljon mun omaa ulkomuotoa, että mua ihan oksettaa ajatus ihmiten ilmoille menemisestä. Jos olisin edes sen 40 kiloa, niin mun olis niin paljon helpompi olla itteni kanssa. Kehtaisin just kävellä kaduilla ja olla muiden ihmisten seurassa. Mulla on kyllä hirveen ristiriitaiset tunteet mun koosta. Tai siis mä nään itteni ihan valtavana koko ajan, mutta ihmettelen, että miks baarissa jätkiä tulee kuitenkin tanssimaan mun kanssa. Eikö ne nää siellä pimeessä, miten läski mä oon. Tai tosin mä lähin sen yhen mukaan perjantaina ja sillä oli himassa valot päällä, eikä sitä tuntunut haittaavan mun koko ollenkaan. Tai sit se vaan ei kehdannut sanoa sitä ääneen. En tiiä. Mua kuvottaa mun koko. Oon ihan hirvee.




2013/08/11

samaa paskaa


Ainoo asia, missä mä oon ihan helvetin hyvä, on kaiken pilaaminen. Mä aina onnistun sotkemaan kaiken ja tekemään jotain, mikä sit karkottaa kaikki ihmiset mun luota. En mä tee sitä tietoisesti tahallaan, mutta silti mä teen aina jotain tyhmää, mikä kostautuu mulle.


Oltiin perjantaina baarissa kaverin kanssa. Mä en juonu koko iltana paljoakaan, ehkä yhen siiderin jossain vaiheessa. Sekin ilmeisesti ärsytti mun kaveria, koska se oli ajatellu, että toi ilta ois ollu sellanen nollaus ennen koulun alkuja, enkä mä tiennyt sitä. No, me sit tanssittiin siel baarissa ja sit siihen tuli pari jätkää. Hetken päästä mä menin sen toisen kans istuun yhteen pöytään. Vähän siitä eteenpäin mä lähin sen jätkän mukaan, mut mä kyl kerroin siit mun kaverille, ku näin sen vessassa. Mä luulin et se oli siel viel sen toisen jätkän kaa, mut se oliki jääny sinne yksin ja sit se suuttus mulle, kun mä lähdin sieltä pois sen jätkän kaa. Vaikka se teki ite pari viikkoo sit ihan samal taval, eikä sillon ees ilmottanu mitään, että lähti, niin näköjään se on niin, että mulla ei sit oo samoja oikeuksia ku muilla. Se kyllä sano, että meiän välit on ihan ok, mutta ei se kuulostanut kauheen vakuuttavalta.


Toinen asia on, että mä saan koko ajan mun porukat suuttumaan. Mä teen kaiken väärin, enkä osaa mitään. Sit ne raivoo mulle, kun oon tehnyt lisää jälkiä käteen, vaikka mun mielestä siit ei kuuluis suuttua, mä en vaan osaa purkaa pahaa oloa oikein. Mutta kai sekin on sit vaan sitä, et oon niin paska ja huono ihminen. Lisäks ne ei oo kovin ilosia mun rahankäytöstä, koska mä koko ajan oon ostamassa jotakin, enkä osaa säästää yhtään. En siivoo mun huonetta, en jaksa pestä hampaita, en jaksa käydä suihkussa tarpeeks usein, en tee tarpeeks kotitöitä, oon kaikille vaan yks suuri pettymys, en tuu selviimään koulun alusta, musta ei ikinä tule mitään.


Painon osalta mä en uskalla kauheesti nyt laitella mitään lukuja tänne, koska pelkään, että suunta muuttuu sit taas huonompaan, kun nyt on mennyt ihan siedettävästi. Paino ei oo enää noussut ja se on vähän laskenutkin, mutta silti musta tuntuu, että peiliin katsoessa mä vaan leviän koko ajan entistä suuremmaksi ja rumemmaksi. Kunpa mä olisin jo laiha, enkä tällänen jäätävä tonnikeiju.


2013/08/07

miksen vaan voi olla se kaikkein pienin


Mä en enää kestä tätä. Mun paino on tällä hetkellä niin korkeella, ettei oo koskaan ennen ollut. Mä en tiedä mitä on tapahtunut? Oon syöny normaalisti ja silti, silti, mä oon lihonut. Oon niin läski, etten pysty enää oikein edes itkemään sen takia. Oon niin totaalisen järkyttynt omasta koostani ja painostani, etten enää tiedä miten mun pitäis asiaan suhtautua.


Tavallaan mä tiedän, että mulla ei hirveesti oo läskiä, jalatkin on pelkkää lihasta, mutta silti. Mä oon aivan liian SUURI. Mä tahdon olla pieni. Mä tahdon nää lihakset pois. En kestä. Ja kaiken rasvan. Hyi helvetti, että mä vihaan koko sanaa. Voiko olla yököttävämpää sanaa kuin rasva. Melkeen lentää laatta tosta sanasta. HYIHYIHYI.


Mut nyt mä aion tehdä muutoksen. Mun on laihduttava. Ihan sama, vaikken mä laihtunut tarpeeksi ennen ens tiistaina alkavaa koulua. Tai no ei se nyt oo ihan sama, mutta mun elämä ei oo vielä ohi, mulla on vielä paljon aikaa laihtua. Mä aion päästä pienempiin lukemiin. Mun on pakko. Mä lupaan teille kaikille ihanille lukijoille, (jo yli 20!!!vau!) että mä otan itseäni niskasta kiinni, alan syödä vaan terveellistä ruokaa, ja sitäkin vain vähän ja alan liikkua kunnolla, tai oikeestaan jatkan liikkumista. Mun motivaatio on nyt tosi korkeella, ja saa luvan pysyäkin. Musta tulee vielä joku kaunis päivä laiha. Mä LUPAAN sen.


2013/08/04

fuck my life

Kaikki päin helvettiä.
Paino noussut kilon, vittu KILON, eilisestä.
Porukat kyttää jokaista vessa käyntiä, etten oksenna, eikä ne muutenkaan suostu jättää mua yksin.
Kaikki mun elämässä on yhtä paskaa.
Mä en voi mennä kouluun näin läskinä, en vaan voi.
Tuntuu, että kaikki olettaa mun olevan jo terve ja kunnossa, kun oon taas normaalipainoinen.
Oikeesti mikään ei oo kunnossa.
Kaikki on vielä enemmän päin helvettiä.

2013/08/03

sometimes you just fail

Tä päivä ei oo ollut ihan maailman paras. Paino oli kyl tippunu 800 g, mikä on hyvä, mutta muuten onkin sit mennyt aika surkeesti.


Aamulla mä en jaksanut tehdä mitään. Makasin vaan sängyssä ja mietin kaikkea paskaa. Mietin sitä, kuinka paljon mä vihaan itseäni. Musta tuntuu, etten ikinä pääse eroon tästä järkyttävästä itseinhon määrästä. Se vaan tuntuu kasvavan ja kasvavan. Yritin keksiä edes yhden syyn sille, miksi mun täytyis elää. Mä en saanut päähäni yhtäkään järkevää selitystä mun olemassaololleni. Mä aloin olla täynnä epätoivoa.


Yhtäkkiä se vaan tapahtu. Mä kaivoin mun kaapista sinne piilottamani lääkkeet. Meni hetki niin ne oli alas kurkusta. Joku ääni mun pään sisällä vaan pakotti mut tekemään sen. Jouduin sit päivystykseen ja oli lähellä, etten saanut pakkolähetettä osastolle. Vapaaehtosen lähetteen sain kuitenkin, mutta onnistuin puhumaan itseni ulos sieltä, kun väitin, ettei mulla ollut aikeena itsemurha. Vedin hymyn naamalle ja vakuutin niille, että se oli vaan hetken päähän pisto, ja otin sen vaan hetkelliseen pahaan oloon. Ne usko kaiken, eikä mun tarvinnut jäädä sinne. Luojan kiitos. En olis kestänyt, jos olisin joutunut sinne hullujen huoneelle.


Huono puoli on, että mä en onnistunut yrityksessäni. Olis pitänyt käyttää joitakin muita lääkkeitä. Mutta ei mulla ollut mitään muuta. Vituttaa ja hävettää. Ainoo hyvä puoli epäonnistumisessani on, että nyt mulla on vielä mahdollisuus siihen, että mä oon laiha, kun mä kuolen, enkä tallainen ihrapallo.


Kiitos kauheesti teille ihanille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseen ja anteeksi, että tein näin siitä huolimatta. Mutta mitään ei nyt kuitenkaan käynyt. Valitettavasti. Mutta nyt mä yritän tosissani tsempata. Mä yritän jatkaa taistelua irti masennuksesta ja kohti laihuutta, höyhenen keveitä askelia. Ehkä mä en ihan tosissani halunnut kuolla, en tiedä. En vaan keksi muuta syytä sille, etten onnistunutkaan. Ehkä mä en kuitenkaan tosissani halunnut aiheuttaa sitä kaikkea vaivaa mikä mun perheelle ois aiheutunu, kun ne olis joutunut selittää kaikille mun tilanteen ja järjestämään hautajaiset ja niin edelleen. En tiedä, mutta ehkä tällä oli joku tarkoitus. Ehkä.


Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille hirveesti, ootte tärkeitä! <3