Sivut

2013/09/29

all i can feel is emptiness

Mä en enää tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Mä en osaa olla kotona, mutten osastollakaan. Jokapaikassa mua ahdistaa. Tuntuu, etten oo tarpeeks terve kotiin ja normaaliin arkeen, mutta toisaalta en oo tarpeeks sairas osastohoitoonkaan. En oo tarpeeks mitään, aina mussa on jotain vialla. En jaksaisi enää olla osastolla ja tuijottaa päivästä toiseen turhanpäiväisiä ohjelmia televisiosta, mutta pelkään ihan hirveesti normaaliin arkeen palaamista. En tahdo mennä takas kouluun, mun voimat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Vihaan päiviä, kun ei oo mitään tekemistä, mutta toisaalta mä en jaksa tehdä oikein mitään, tai ainakaan mistään ei saa todellista tyydytystä. Kaikki on vähän yhdentekevää.


Tänäänkin leivoin aika paljon. Oon ennen suorastaan rakastanut leipomista, mutta nyt se ei tuntunut oikein miltään. Se vaan oli yksi tehtävä, mistä piti suoriutua. Ainoa hyvä puoli oli, että sain ajatukset muualle siksi aikaa kun leivoin. Muuten se oli lähinnä aika, no, ei mitään. Yksi rutiininomainen toimi vain. Oon kuitenkin ylpeä, sillä mä en edes maistanut mitään mun leipomuksiani. Jätin kaikki mun perheen syötäväksi ja sai naapurin kakaratkin jotain. Eipähän tullut siitä ylimääräisiä kaloreita, jes.


Mua ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin seinät kaatuisi niskaan. Mua oksettaa fyysisesti kun ahdistaa niin paljon. Mä en saa hengitettyä kunnolla ahdistuneisuuden takia. En saa mitään aikaiseksi, enkä pysty keskittymään mihinkään, koska ahdistus. Mä en jaksa tätä enää. Itken jokaisesta pienimmästäkin asiasta, tai ainakin saan koko ajan olla pidättelemässä kyyneleitä, kun meinaan alkaa parkua vähän väliä. Katsoin Koko Suomi leipoo -ohjelmaa ja aloin itkeä, kun yksi tyttö oli päivän paras. Mua ahdisti, se etten itse onnistu missään. Radiosta soi Erinin kappale jossa laulettiin

''Mä käyn töissä jokaikinen päivä
Mul on kolme kättä ja hikinen selkä
Ja mä raadan et päästäis muuttaan kaupunkiin''

Ja mä aloin itkeä, koska mua ahdisti se, että mä en tee mitään, en saa mitään aikaiseksi. Ja näitä samanlaisia tilanteita on ihan loputtomiin. Mä vaan parun koko ajan, enkä saa sitä loppumaan. Yksi pieni lause saattaa saada mut parkumaan hysteerisesti. Mä en kestä tätä. Jos joku muu onnistuu, mä alan itkeä, ei siksi, että oisin kateellinen, vaan siksi, että se muistuttaa mua mun omasta huonoudesta ja paskuudesta. Mä alan itkeä, kun nään jonkun nauravan. Mä alan itkeä, kun nään linnun lentävän. Mä alan itkeä, kun sataa vettä. Mä alan itkeä, kun paistaa aurinko. Mä alan itkeä, kun katson peiliin. Mä alan itkeä, kun mietin niitä hyviä aikoja. Mä alan itkeä, kun katson mun vanhoja kuvia, kuvia kun olin laiha. Mä alan itkeä, kun tajuan, ettei mikään tunnu miltään. Mä alan itkeä, kun auto ajaa mun ohi. Mä alan itkeä, kun olen juoksemassa. Mä alan itkeä ihan kaikesta. Mä oon yksi maailman suurin itkupilli.


Kunpa joku voiskin ottaa multa tän tuskan pois. Edes pienen osan siitä. Olis niin paljon helpompi hengittää. Olis niin paljon helpompi olla. Voisin vaan olla ja elää. Voi kuinka mä kaipaan sitä tunnetta, kun elää kuin viimestä päivää. Kun tuntuu, ettei mikään voi estää sun elämää. Mikään ei voi riistää sulta sitä. Sä vaan voit elää täysillä ja nauttia joka hetkestä. TUNTEA NAUTINTOA. Sitä mitä mä en oo pitkään pitkään pitkääääään aikaan tuntenut. Kaipaan myös sitä, kun kohtaa epäonnistumisia tai vastoinkäymisiä ja sitten niitä voi yhdessä purkaa kavereiden tai perheen kanssa ja hetken saa itkeä ja surra rauhassa, mutta sitten taas elämä voittaa. Tulee niitä hyviä päiviä ja pian ne vastoinkäymiset on vain pieni muisto, joka välillä nostaa päätään, muttei hallitse elämää. En kaipaa tällasta jatkuvaa paskaa, ahdistusta, masennusta ja tunteettomuutta. Ainoo mitä mä tunnen on ahdistus ja itseinho. En tiedä onko masennus tunne. Ajattelen ehkä ennemminkin sitä olotilana kuin tunteena. Muuta en tunne. On mullaki hieno elämä, eikö? 


2013/09/28

run faster bitch, run run run run run

Olin aamulla 8 kilsan lenkillä. Oon niiiiin pettynyt itseeni. Mä kävelin reippaasti joku 200 m yhteensä, vaikka oisin hyvin voinu juosta koko matkan. Vitun läski paska. Ei mulla muuta.


Paitsi että taas loppumatkasta olin varma, että puut kaatuu päälle. Yritin juosta kovempaa, niitä karkuun, mutta ne sai mut kiinni. Mutten silti tuntenut, että ne olisi koskeneet. Mitä helvettiä.

2013/09/27

what the hell is wrong with me

Olen suihkussa. 
Kameran valo räpsähtää.
Hätkähdän ja peitän itseni mahdollisimman hyvin.
Kurkin suihkuverhon takaa vainoharhaisena.
Mitään ei näy.


Kävelen huoneeseeni.
Minut valtaa puistattava tunne.
Tumma hahmo vilahtaa ohitseni.
Aivan vierestäni.
Enää missään ei näy ketään.


Olen yksin kotona.
Omassa huoneessani.
Joku raahaa tuolia olohuoneessa.
Käyn tarkastamassa jokaisen huoneen kahdesti.
Ei jälkeäkään kenestäkään itseni lisäksi.


Seison liikennevaloissa.
Odotan niiden vaihtuvan vihreäksi.
Yhtäkkiä autot ja pyöräilijät tulevat kohti.
Peitän silmät käsillä ja melkein huudan.
Kukaan ei törmääkään minuun.


Tätä toistuu usein. En saa mieleltäni rauhaa. Mikä mua vaivaa? Oonko tulossa hulluksi? Nään ja kuulen olemattomia asioita. Mutta ne tuntuu niin todelta. Niin todelta, että mua pelottaa. Niin todelta, että voin melkein kuulla sen kameran, voin tuntea sen tumman hahmon hengityksen niskassani ja tunnen kylmät väreet kuullessani tuolia raahattavan. Olenko mä hullu?


2013/09/26

eikö tää lopu milloinkaan

Pää lyö tyhjää, kun yritän miettiä, mitä mä voisin tänne kirjottaa. En haluaisi aina vaan sitä samaa paskaa purkaa tänne, mutta kun se nyt vaan on mun elämää tällä hetkellä, luultavasti koko mun lopun elämää. Äh, en tiedä. Kaikki hajoo käsiin.

Mä hajoan päivä päivältä pienempiin osiin. Ote elämästä herpaantuu hetki hetkeltä ja kaikki lipee mun otteesta. Ainoo missä pysyn kiinni, on kuoleman ajatukset. En saa niitä pois mun päästä. Ne vainoo mua jokaisen kulman ja päänkäännön takana. En kykene miettimään lähestulkoon mitään muuta kuin eri tapoja miten voisin tappaa itseni, tai sitten vain sitä kuinka kovasti haluaisin kuolla. 

Miksi mä sitten en tee mitään sen eteen, että poistuisin tästä maailmasta? Koska ei se oo niin yksinkertaista kuitenkaan. Vaikka mä oon paskaakin paskempi ihminen, täysin arvoton ja turha, niin tiedän, että silti jostain kumman syystä mun kuolema aiheuttaisi järjetöntä tuskaa mun perheelle. Vaikken käsitäkään syytä sille, niin en silti tahdo tehdä sitä heille. Se olisi väärin heitä kohtaan. Lisäksi mun elämään on tullut henkilö, joka saa mut aina välillä uskomaan elämään. Oon niin onnekas, että mulla on sut. Tiedän kyllä, että luet tätä. Sä ymmärrät, sä kuuntelet, sä välität. Kiitos siitä. <3 Sun ansiosta mä en oo menettänyt täysin kaikkea toivoani siitä, että voisin vielä joku päivä hymyillä ja sanoa parantuneeni.

Laihtuminen on kyllä edelleen mun tavoitteena. Mut en koe että mulla olis varsinaista syömishäiriöö. Mä vaan oon tällanen lapsellinen kakara joka ei osaa käyttäytyy normaalisti. Onneks mun syömisiä ei vahdita kauheen tarkkaan täällä osastolla, mutta ei täällä silti oo kauheen helppo laihtuu. Mut kun mä pääsen kotiin ni mä lupaan, että tuun pääsemään kohti mun tavoitetta pienin askelin. 


2013/09/23

why i'm not dead

Mä en tiedä enää mistään mitään. Mä vaan pilaan koko ajan kaiken. 

Mä niin kaipaan sitä aikaa ennen kaikkea paskaa, ennen syömishäiriöö ja muuta. Silloin mä saatoin syödä ihan normaalisti ja välillä vähän enemmänkin mutten mä silti lihonut mihinkään. Nyt mä lihon ihan sama kuinka vähän söisin.

Joka kerta kun saan kuulla, että joku sairastaa tautia, jonka vuoksi elinaikaa on enää tän ja tän verran, mä mietin että miksen mä voi olla se. Miks just mun täytyy elää? Miks mä en voi kuolla? 

Nään unia siitä kun yritän tappaa itseni, kun kuolen, kun minut tapetaan, en mistään muusta. Haluan vain kuolla. Olla kuollut. Kylmä ja eloton. Hauras ja jähmettynyt. 

Mun ei kuulu elää. Ei musta oo mitään muuta kuin haittaa tässä elämässä. 

2013/09/21

fast fast fast

Tänään en aio syödä mitään. Juo vain vettä ja pepsi maxia. Mun on onnistuttava, mun on laihduttava. Se on helvetin vaikeeta osastolla, mutta mun on silti vaan pystyttävä siihen. Ihan sama vaikka en pääsis kotilomille, ei ne voi mua siellä ikuisuutta pitää, kun en oo lähelläkään alipainoa.


Ja mulle on ihan yks hailee vaikka olisin loppuelämäni osastolla, ei mulla muutenkaan oo mitään elämää. Ystävät kaikkoo, kun ne ei kestä tällasta hullua. Perhe huutaa ja tappelee keskenään. Isovanhemmat kuvittelee kaiken olevan niin vitusti paljon paremmin kuin oikeesti on, ja yks niistä haluu vaan saarnata mulle joka asiasta ja sanoo ettei hän voi hyväksyy, että mulla on syömishäiriöö, että se on vaan jotain nuoruuden oireilua, sanoi siis silloin kun makasin osastolla 40 kiloisena letkuissa kun en pystynyt syömään. En edes jaksa nähdä ketään, miksi mun siis pitäisi olla missään muualla kuin osastolla. Ei musta oo mihinkään, ei mulla oo mitään merkitystä tässä maailmassa. Mun on ainoostaan oltava laiha, niin silloin ees jokin mussa on hyvin.


Tänään siis paasto, paasto joka päivä kun se vaan on mahdollista tästä eteenpäin. Pakko pakko pakko. Ei mua edes huvita syödä, ruoka on turhaa ja paskaa. Sitä ei oo tarkotettu mulle, vaan kaikille muille ihmisille.

let me be skinny and then die



Mulla on niin järkyttävän paha olla. Missään ei oo hyvä olla, missään mä en oo tarpeeks mitään. Aina mussa on jotain pielessä. Ainoo asia mitä mä tällä hetkellä haluan on kuolema. Mä tahdon kuolla, kuihtua pois, kadota vaan pölynä ilmaan niin ettei kukaan edes huomaa mitään. Mä tahdon olla näkymätön ja ennen kaikkea kuollut. Tää elämä on mulle ihan liian raskasta. Mun voimat ei yksinkertaisesti riitä elämiseen.


Mä itken nykyään ihan kaikesta. Välissä mulla oli vaihe, jolloin en kertakaikkiaan pystynyt itkemään, olin niin turta, mutta nyt pillitän pienimmästäkin asiasta. Kaikki tuntuu niin kamalan vaikealta ja ylitsepääsemättömältä. Mä yritän esittää vahvaa ja olla muiden seurassa niin kuin mulla ei olis ainuttakaan ongelmaa, mut se vaan syö mun voimia entisestään. Miksen mä vaan osaa olla ja maata paikallaan rauhassa tekemättä mitään? Mä en jaksa enään nähdä ketään, en kavereita, en kummitätiäni en edes jaksaisi nähdä perhettäni. En jaksa mitään.


Jos totta puhutaan, niin ei kuolema ehkä ookaan ainoo asia mitä mä haluan. Mä haluan myös olla laiha. Joka kerta kun nään laihan ihmisen, mä alan parkua hillittömästi ja tiedostan entistä paremmin sen kuinka läski mä oon. Mä en kestä, kun tuntuu, että tää maailma ei oo täynnä mitään muuta kuin laihoja ihmisiä. Ja sitten oon mä, yks suuri läskikasa. Kaikki mun ympärillä on niin paljon laihempia kuin mä. Haluan olla laiha ja sitten kuolla. Siinä on se mitä mä haluan. Kuolla laihana.



''You are the loneliest person that I've ever known
We are joined at the surface but nowhere else
I look in the glass and stare at your, strained, grey, motionless face and ask
Underneath, is there a golden soul?''

- Biffy Clyro, Opposite

2013/09/15

this loneliness is killing me

Se on kuin isku suoraan sydämeen. 
Lakkaan hetkeksi hengittämstä.
Sydän jättää pari lyöntiä välistä.
Kyyneleet kihoavat silmiini.


Taasko mut jätetään kaiken ulkopuolelle? Taasko mut hylätään ja jätetään yksin? Kaikki mun luulot olikin tosiaan vain luuloja. Kuvittelin, että voisin luottaa. Sen sijaan jouduinkin taas pettymään. Oon yksin, niin yksin. En jaksa elää, tahdon päästä pois. Pois tämän kaiken paskan keskeltä. Miksi mä luotin, miksi mä uskoin? Enkö koskaan opi?


Ei susta kukakaan välitä.
Äänet huutaa mun päässä.
Oot vaan yksi paska.
Suuri pettymys kaikille.
Ne kiljuu, mä en kestä.
Hajoan taas pienemmiksi paloiksi.
On niin kylmä.


Viestittelin mun kaverin kanssa. Sen, jota pidin mun parhaimpana ystävänä. Sanoi, ettei ehdi nähdä nyt vähään aikaan, koska kirjotukset. No, mä sitten ajattelin, että niin joo, ei ne nyt kerkee kun pitää lukee koko ajan. Äsken sit kuitenkin kävin instagramissa, jossa oli tägättynä kuva suunnilleen tähän tapaan #yesterday#night#…….#going#out#with#my#lovely#friends. Niin, että kirjotuksiin piti lukea niin paljon, ettei kerennyt näkemään mua. No mut onneks se on hei eri asia nähä muita kavereita ku eihän se vie aikaa yhtään. Muutenkin, miks ne ei oo pyytänyt mua mukaan? Oonko mä yhtäkkiä niille vaan ilmaa? Eikö ne vaan kestä enää sitä, että niiden kaveri on koko ajan jossain sairaalassa, häpeekö ne mua niin paljon? Vai oonko mä vaan ollut oikeesti koko ajan oikeessa, että mä oon yksinkertaisesti niin tylsä ja paska ihminen, ettei mun kanssa kukaan oikeesti halua olla, vaan jos on, niin on sit vaan säälistä? 


Mun hartiat painuu kasaan.
Henki ei kulje kunnolla.
Mä vajoon taas yhä syvemmälle.
Kohta olen jo pohjalla.
Itkun värittämät silmät todistaa kaikille mun huonoutta.
Olen vaan säälittävä paska.

2013/09/13

when death is all you see

Roikun rotkon reunalla, viimeisillä voimillani.
Mietin käytänkö ne itseni ylös vetämiseen.
Makaisin kuolleena jyrkänteen reunalla.
Vai päästäisinkö vain irti, vajoaisin syvälle.

Mitä tahansa päätänkin tehdä, kuolema odottaa.
Jos taistelen, voimani loppuvat ja henki lähtee.
Jos taas päästän irti, paluuta elämään ei enää ole.
Kuolema väijyy joka puolella, mihin tahansa katsonkin.

Elämä vilisee silmissäni, kaikki ne muistot.
Kaikki paska, kaikki se mitä en halua muistaa.
Ei ole mitään, minkä haluaisin muistaa.
Kaikki vain satuttaa, vie yhä lähemmäs kuolemaa.

Itken sisälläni, mutta kyyneleitä ei valu.
Olen niin loppu, niin yksin, niin kuollut sisältäpäin.
Ketään ei kiinnosta, kukaan ei välitä.
Tää maailma ei tarvii mua, en ansaitse paikaa täällä.





Anteeksi, ettei musta ole kuulunut mitään. On vaan mennyt niin huonosti. Mun paino on noussut osastolla, vaikka en oo ees syönyt kaikkea mikä mulle on tullut. En tajua mikä mussa on vialla, kun normisyömisillä mä lihon. No, ei se oo ainoo asia mikä on perseellään. Oon taas niin syvässä kuopassa, että huhhuh. Oon nyt lomalla, mutta heti kun pääsin kotiin, hirvee ahdistus iski päälle. En tajua mikä mulla on. Mun ei oo hyvä olla missään, mutta vähiten vaikeeta olla osastolla. En ymmärrä.


2013/09/07

omaa kuvaa + muuta lätinää

Pääsin kotilomalle huomiseen asti. Ihanaa. Mulle syötetään osastolla ihan hevosen annoksia. En tajuu niiden logiikkaa. Söin sillonki jopa vähemmän, kun mun painoa yritettiin nostaa. Mua oksettaa ne määrät, mitä joudun syömään. En kyllä oo vielä kertaakaan syöny kaikkee, mitä mulle on tullu, mutta saa nähä kuinka hyvin mä pystyn niitä välttelemään jatkossa.

Mua ahdistaa niin helvetisti kaikki nykyään. Tänäänkin pitäis nähdä kavereita, mutta oon nyt jo ihan hirveen ahdistunu, ja oon käyttäny jo kaikki mun tarvittavat tältä päivältä. Olin viime yönä hereillä kolmeen asti, kun mua ahdisti iltapala niin paljon, etten saanut nukuttua. Tänään meni kolme varttia, että sain syötyy puolet annoksesta ja loppuja en vaan pystynyt syömään. Aloin itkemään jo syödessä, mutta mua ahdisti vielä jälkeenpäinkin niin paljon, että itkin ruokailun jälkeen vielä puol tuntia hysteerisesti omassa huoneessani, kunnes tajusin mennä ottaa tarvittavan. En tajua, miten mun syömisestä on tullut näin hirveen vaikeaa. Kyllä mä pystyin vielä vähän aikaa sitten syömään ihan suht ok, mutta nyt kaikki mitä pistän kurkusta alas, tuntuu aivan kauheelta.

Mut joo, täs on nyt näitä kuvia mun kropasta. Älkää järkyttykö, mä tiedän että oon aivan sairaan läski. Mua hävettää ihan hirveesti laittaa näitä kuvia, mutta toivon, että saan siitä lisää motivaatioo laihduttaa enemmän. Vaikka se tuolla osastolla onkin aika mahdotonta, mutta sen jälkeen kun sieltä pääsen, niin varmasti teen asialle jotain. Tää toimii myös todistusaineistona niille, jotka on mahdollisesti kuvitellu, että mä olisin edes hiukan laiha, koska oon niin kaukana laihasta kun vaan voi olla.


reidet, joita vihaan ehkä eniten maailmassa


maha edestäpäin


hyi hyi hyi


ruoan jälkeinen turvotus <3

Haukkua saa ihan vapaasti, tiedän kyllä, että olen läski.

2013/09/06

ei musta laihaa tuu

Noniin, se on sitte turha yrittää laihduttaa. Kaikki suunnitelmat meni ihan plörinäks sen suhteen. Täällä katotaan paino 3krt/viikko. Se ei saa laskee yhtään, ja ruoka tulee valmiiks annosteltuna. Vittu jes. Enkä saa olla kasvissyöjä. Hienoo. Punasta lihaa ei sentään tarvi syödä, eikä silakkaa.

Joten anteeks siis kaikki te lukijat, joille lupasin, että laihdtan ja laihdun. Tähän laihdutukseen tulee nyt ainakin tauko, sillä täällä osastolla siitä on turha haaveilla. Kotilomilla paastoon sitten mahdollisuuksien mukaan. 

Ajattelin, että laittaisin ehkä, EHKÄ, viikonloppuna kuvat itestäni tänne, kun pääsen käymään kotona. Näättepähän, että en mä tosiaankaan oo mikään laiha, vaan ihan jäätävä sotanorsu. Jos siis kiinnostaa nähdä. En haluu järkyttää teitä turhaan.

Tääl osasolla on ihan sika tylsää, ei oo mitään tekemistä, tääl oo mitää muuta ku telkkari ja sielt tulee vaan paskaa. En mä muutenkaan kyllä pysty keskittymään mihinkään. Nyt oon sentään uskaltautunu jo puhuu muutamalle ihmiselle täällä, ja ne onneks vaikuttaa ihan mukavilta. Kai tää tästä.. Ärsyttää, etten pääse vielä tänään kotiin. Oisin niin paljon halunnut, mutta ei onnistu. Mua ärsyttää myös, kun en pysty laittamaan kuvia näihin postauksiin kun tää kännykkä ei osaa laittaa niitä silleen sopivasti vaan ne menee ihan yli reunojen. 

Mun elämänhalu on jossain niin pohjamudissa, ettei tosikaan. Nyt kun multa kaiken muun paskan lisäks vietiin mahollisuus laihduttaa, ni kaikki toive edes aavistuksen paremmasta elämästä haihtu ku savuna ilmaan. Tekis mieli hirttäytyä. Ei mun elämässä oo mitään järkeä. Oon koko ajan vaan jossain sairaalassa, sillä välin kun muut menee elämässään eteenpäin. Joudun varmaan taas jättään koulun kesken, ja musta alkaa tuntuun, etten ikinä saa suoritettua sitä loppuun. Huoh, on mullakin hieno elämä.

2013/09/05

osasto

Oon nyt täällä osastolla. En oikeen tiiä mitä pitäis ajatella. Tuntuu että noi kaikki on kauheen paljon vanhempia, aikuisia, ja sit mä oon yksin täällä tällanen 18 vuotias nuori.. En uskalla ees mennä tonne noitten muitten kanssa, kun en tiedä mitä sanoisin tai miten olisin. Nuoriso psykiatrisella oli jotenkin helpompi olla. Mut ehkä tää tästä, täällä saa ainakin pitää puhelinta kokoajan toisin ku nuorisopsykiatrisella. 

Ääh en tiiä mitä pitäis ajatella. Toivottavati mun hoitoryhmä on mukava. Ja sit mä en tiiä saanko mä olla täällä kasvissyöjä kun se yks hoitaja sanoi, että ne joilla on sh niin ei yleensä saa olla täysin kasvisruokailijoita, vaan pitäis syödä kanaa, kalaa tai lihaa ja mä en haluu. Mä haluun olla kasvissyöjä kun kerran niin päätin. En tiiä mitä teen, ehkä mä vaan kieltäydyn syömästä mitään lihaa, oon sit vaikka loppuelämäni hoidossa ihan sama, ei mulla elämää oo muutenkaan.

2013/09/04

voi helvetti

Sain äsken puhelun. Joku nainen oli siellä puhelimessa.

Minä: 'Irina'
Nainen: 'Hei, **** **** täältä osastolta 715''
M: 'Moi'
N: 'Sellaista tässä soittelin, että meiltä vapautu paikka. Mihin aikaan pääsisit huomenna tulemaan?''
M: 'Ai osastoarvioon vai?'
N: 'Ei ei, kun ihan hoitoon. Niin tässä lähetteessä lukee, osastohoitoon'
M: '…'
N: 'Niin, että mihin aikaan pääsisit tulemaan?
M: 'No ehkä joskus yheltätoista…'
N: 'Okei, no ota sitten kaikki hygiena tarvikkeet ja vaihtovaatetta mukaan, täällä ollaan omissa vaatteissa'
M: 'Joo…'

Siis mitä HELVETTIÄ??? Ei mulle voida noin vaan soittaa ja sanoa, että moi tuut muuten huomenna tänne suljetulle hoitoon. Anteeks mitä? Mitä vittua mä nyt teen? Mun piti paastoo ainakin lauantaihin asti, mutta byebye vaan sille suunnitelmalle. Siellä kytätään varmasti syömisii. En kestä. Mitä mä teen?? Oikeesti, apua, mä en kestä. Voi vitun vittu. Ja ei, en joudu sinne siks, että oisin sairaalloisen laiha, koska en todellakaan ole, vaan masennuksen ja kakssuntasen epäilyn takia, mutta siellä ollaan erikoistuttu shäiriöihin ja ne tietää mun taustat niin varmasti kontrolloi mun syömisiä. EI VITTU! Oikeesti voiks tää olla totta?

2013/09/03

paastoa paastoa

huomenna paastoon. mun on ihan pakko. oon syöny niin liikaa, että ois tänään jo pitänyt paastota, mutta ei siitä tullut mitään. nyt kun sen kirjoitan tänne, niin ehkä mun on helpompi pitää pääni tän suhteen ja onnistun varmemmin. sprite zero on sallittu paaston aikana, vaikkei silloin ihan nollakaloreille jääkään, mutta ei se oo niin paha jos saan 6-12 kcal, eihän? vai pitäiskö mun vetää ihan pelkällä vesipaastolla? ääh en tiiä, voiko sitä kutsuu paastoks jos juo muuta kun vettä?


musta tulee vielä laiha, pakko tulla. kyllä mä vielä saavutan mun tavoitteet, kun tarpeeks paastoon ja syön vaan vähän. mä haluan heikkoon kuntoon, mä haluan olla voimaton ja tuntee sen kaiken paskan mitä syömättömyys aiheuttaa, koska jollain sairaalla tapaa mä nautin siitä, mä rakastan sitä tunnetta kun on kylmä, jalat ei kanna ja silmissä sumenee. se on kuin huumetta. mä aion vielä päästä laihaksi. lupaan että musta tulee laiha.


2013/09/02

mun on kylmä

Vihaan itseäni, ihan joka solullani. 
Kylmyys valtaa mut sisältä päin.
En tiedä minne mennä.
Kaikki tuntuu niin älyttömän väärältä.

Tahdon vaan päästä pois.
Ei ole sanoja, jotka kuvaisivat mun oloa.
Ei ole tunteita, joita mä tunnen.
Ei ole ilmeitä, joilla voisin ilmaista oloani.
Ei ole mitään.

On vain syyskuu, pimenevät illat.
Minä yksin ongelmieni kanssa.
Kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta.
Voisin haihtua savuna ilmaan.
Eikä mikään tässä maailmassa muuttuisi.
Oon niin merkitön ihminen.

Kukaan, eikä mikään voi poistaa multa tätä tuskaa.
Vajoon yhä syvemmälle, otten löysyessä jatkuvasti.
Pitäisikö vain päästää kokonaan irti?
Vai pitäisikö yrittää vielä viimeisillä voimilla,
 roikkua kiinni elämässä?
Tää tietämättömyys tappaa mua sisältä päin.
Tää yksinäisyys hajottaa mut palasiksi.

Mitä mä vielä täällä teen?

2013/09/01

please god make me thin


Paino oli tänään laskenut eilisestä kilon. Ihan ok. Varmaan suurin osa nesteitä, mutta olipahan alaspäin kumminkin. En olis muuten voinut punnita, mutta porukat unohti vaa'an mulle. Tänään ne otti sen sit pois, eli seuraava punnitus on joskus ens perjantaina tai lauantaina. Toivottavasti suunta pysyy samana niin ehkä kehtaan joskus vielä kertoa mun painon teillekin.


Tähän mennessä tullut tänään jo 110 kcal, joten taitaa tänäänkin mennä yli viidensadan kalorin. Huoh, en tiiä miks mun pitää olla tällanen luuseri, etten onnistu missään. Tosin on sekin vielä ihan siedettävää jos kumminkin pysyn alle tonnissa. Vaikka se on kyllä oikeesti liikaa. En tiiä. Yyh, mulla on niin ristiriitaisia ajatuksia syömisistä. Haluisin laihtuu mahdollisimman nopeesti, mikä edellyttää sitä, että syön tosi vähän, mutta sit taas pelkään, että jos kituutan ihan pienillä kaloreilla niin jossain vaiheessa se vielä johtaa kauheeseen ahmimiskierteeseen, mikä taas saa mut uudelleen lähtöpisteeseen. Ehkä siis on parempi laihtua vähän hitaammin, ja syödä vähän enemmän kuin silleen, että laihtuu kauheesti, mutta sit lihoo samantein takasin. En tiiä, mitä mieltä te ootte?


Mut sit vähän positiivisempiin asioihin. Mulla on jo 30 lukijaa! Vau! Ajattelin, että voisin tehdä jonkun toivepostauksen sen kunniaks, jos teitä kiinnostaa. Saa heittää ehdotuksia ihan vapaasti. Ihan mitä vaan en toteuta, mutta toivoo saa.