Sivut

2013/09/29

all i can feel is emptiness

Mä en enää tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Mä en osaa olla kotona, mutten osastollakaan. Jokapaikassa mua ahdistaa. Tuntuu, etten oo tarpeeks terve kotiin ja normaaliin arkeen, mutta toisaalta en oo tarpeeks sairas osastohoitoonkaan. En oo tarpeeks mitään, aina mussa on jotain vialla. En jaksaisi enää olla osastolla ja tuijottaa päivästä toiseen turhanpäiväisiä ohjelmia televisiosta, mutta pelkään ihan hirveesti normaaliin arkeen palaamista. En tahdo mennä takas kouluun, mun voimat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Vihaan päiviä, kun ei oo mitään tekemistä, mutta toisaalta mä en jaksa tehdä oikein mitään, tai ainakaan mistään ei saa todellista tyydytystä. Kaikki on vähän yhdentekevää.


Tänäänkin leivoin aika paljon. Oon ennen suorastaan rakastanut leipomista, mutta nyt se ei tuntunut oikein miltään. Se vaan oli yksi tehtävä, mistä piti suoriutua. Ainoa hyvä puoli oli, että sain ajatukset muualle siksi aikaa kun leivoin. Muuten se oli lähinnä aika, no, ei mitään. Yksi rutiininomainen toimi vain. Oon kuitenkin ylpeä, sillä mä en edes maistanut mitään mun leipomuksiani. Jätin kaikki mun perheen syötäväksi ja sai naapurin kakaratkin jotain. Eipähän tullut siitä ylimääräisiä kaloreita, jes.


Mua ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin seinät kaatuisi niskaan. Mua oksettaa fyysisesti kun ahdistaa niin paljon. Mä en saa hengitettyä kunnolla ahdistuneisuuden takia. En saa mitään aikaiseksi, enkä pysty keskittymään mihinkään, koska ahdistus. Mä en jaksa tätä enää. Itken jokaisesta pienimmästäkin asiasta, tai ainakin saan koko ajan olla pidättelemässä kyyneleitä, kun meinaan alkaa parkua vähän väliä. Katsoin Koko Suomi leipoo -ohjelmaa ja aloin itkeä, kun yksi tyttö oli päivän paras. Mua ahdisti, se etten itse onnistu missään. Radiosta soi Erinin kappale jossa laulettiin

''Mä käyn töissä jokaikinen päivä
Mul on kolme kättä ja hikinen selkä
Ja mä raadan et päästäis muuttaan kaupunkiin''

Ja mä aloin itkeä, koska mua ahdisti se, että mä en tee mitään, en saa mitään aikaiseksi. Ja näitä samanlaisia tilanteita on ihan loputtomiin. Mä vaan parun koko ajan, enkä saa sitä loppumaan. Yksi pieni lause saattaa saada mut parkumaan hysteerisesti. Mä en kestä tätä. Jos joku muu onnistuu, mä alan itkeä, ei siksi, että oisin kateellinen, vaan siksi, että se muistuttaa mua mun omasta huonoudesta ja paskuudesta. Mä alan itkeä, kun nään jonkun nauravan. Mä alan itkeä, kun nään linnun lentävän. Mä alan itkeä, kun sataa vettä. Mä alan itkeä, kun paistaa aurinko. Mä alan itkeä, kun katson peiliin. Mä alan itkeä, kun mietin niitä hyviä aikoja. Mä alan itkeä, kun katson mun vanhoja kuvia, kuvia kun olin laiha. Mä alan itkeä, kun tajuan, ettei mikään tunnu miltään. Mä alan itkeä, kun auto ajaa mun ohi. Mä alan itkeä, kun olen juoksemassa. Mä alan itkeä ihan kaikesta. Mä oon yksi maailman suurin itkupilli.


Kunpa joku voiskin ottaa multa tän tuskan pois. Edes pienen osan siitä. Olis niin paljon helpompi hengittää. Olis niin paljon helpompi olla. Voisin vaan olla ja elää. Voi kuinka mä kaipaan sitä tunnetta, kun elää kuin viimestä päivää. Kun tuntuu, ettei mikään voi estää sun elämää. Mikään ei voi riistää sulta sitä. Sä vaan voit elää täysillä ja nauttia joka hetkestä. TUNTEA NAUTINTOA. Sitä mitä mä en oo pitkään pitkään pitkääääään aikaan tuntenut. Kaipaan myös sitä, kun kohtaa epäonnistumisia tai vastoinkäymisiä ja sitten niitä voi yhdessä purkaa kavereiden tai perheen kanssa ja hetken saa itkeä ja surra rauhassa, mutta sitten taas elämä voittaa. Tulee niitä hyviä päiviä ja pian ne vastoinkäymiset on vain pieni muisto, joka välillä nostaa päätään, muttei hallitse elämää. En kaipaa tällasta jatkuvaa paskaa, ahdistusta, masennusta ja tunteettomuutta. Ainoo mitä mä tunnen on ahdistus ja itseinho. En tiedä onko masennus tunne. Ajattelen ehkä ennemminkin sitä olotilana kuin tunteena. Muuta en tunne. On mullaki hieno elämä, eikö? 


8 kommenttia:

  1. voi sua :c jos voisin, ottasin osan sun tuskasta itelleni. mut toi on kyl ihan kamala tunne kun ahistaa niin paljon että se tuntuu fyysisesti pahalta.. mulla tulee aina se kun mun pitäis syödä ihmisten kanssa ja lopulta en sit pysty siihen kun oksennan jo melkein valmiiks ahdistuksen takii :/ voimia muru <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. et sä tarvii itelles yhtään enempää tuskaa, mutta kiitos silti <3 se on. Ihan kamalaa. Voi ei, ikävä kuulla :( voimia sullekin rakas<3

      Poista
  2. Ihan hirveetä kuulla :-( Kumpa voiskin ottaa edes osan sun tuskasta ittelle.

    Voimia tuhannesti :( <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :( ei sullakaan varmasti helppoa ole

      Kiitos paaljon ja voimahalit <3

      Poista
  3. :( <3 Sulla on oikeus olla väsynyt, ja levätä. Ei sun tarvitse mennä kouluun jos et jaksa. Kerkiät opiskeleen ja tekemään kaikkea kunhan ensin saat itsesi kuntoon. Pitää vaan yrittää uskoa. Vaikka helvetin vaikeaa onkin ja kun tuntuu ettei koskaan helpota.. Yritön myös parhaani mukaan tukea ja auttaa sua<3 Saat kertoa ihan mitä vain mulle, kuuntelen myös. Voimia nyt sinne ja paljon! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mm.. kai se on niin, mutta kun sitä on niivaikeaa antaa itselleen lupaa vaan olla ja sairastaa. tiiän, et ehin kyllä opiskella myöhemminki, mutkun tuntuu, ettei sitä aikaa tuu ikinä, mutta joo, mä yritän uskoa, ,koitahan sinäkin <3 oot ihanin <3 kiitos muru, voimia sullekin <3

      Poista
  4. Voimia <3 Kyl niit hyvii päivii vielä tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos<3 niin, täytyy vaan yrittää luottaa siihen

      Poista

Kiitos sinulle ihanalle joka jaksoit käyttää aikaasi kommentoimiseen. <3