Sivut

2013/10/29

dead

Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä kaipaan niin kovasti normaalia, ihan tavallista elämää, ilman tätä kaikkea paskaa. Ilman syömishäiriötä ja masennusta. Kuka muka on määrännyt, että just mun pitäis olla luurangonlaiha ja näyttää nälkiintyneeltä lapselta? Jos se on ihan mun itseni päätettävissä, niin miks helvetissä mä tieten tahtoen haluan tehdä elämästäni ihan helvetin vaikeaa? Miksen mä voi vaan käyttäytyä niin kuin normaalit muut mun ikäiset ihmiset käyttäytyy?

Taidan tietää syyn kyllä tähän kaikkeen oikeesti. Mä pelkään elämää. Mä en uskalla ottaa vastuuta mistään, enkä uskalla kohdata arkea. Mä pelkään, että se on jotain ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa, josta mä en selviä hengissä. Okei, eihän kukaan selviä elämästä hengissä, mutta you know. Mä koen olevani niin voimaton tän elämän edessä.

Mun oksentelukin menee nykyään ihan yli, kun oksennan jotain 5-10 kertaa päivässä, joskus varmaan enemmänkin. Miten mä voinkaan olla näin kuvottavan ällöttävä ihminen? Miks just mun pitää olla niin suunnaton luuseri, etten selviä normaalista arjesta?

Mä niin haluaisin kuolla. Se ratkaisis kaikki mun ongelmat. Ne katoais taivaan tuuliin. Kuolema antais mulle rauhan. Saisin olla ilman velvollisuuksia ja vastuuta. Saisin olla vain kuollut. Kylmä ja jähmeä patsas. Ei tarvis kantaa vastuuta yhtään mistään. Se on se mitä mä haluan. Kuolla.

2013/10/26

what would you do

Lauantai.

Mitä useimmille nuorille siitä tulee mieleen?


Lemppari aamiainen...


...kauniiksi laittautuminen...


...juominen...


...kahvittelu ystävien kanssa...


...uudet kokemukset...


...ei koulua...


...bilettäminen...


...rento aamu, matkojen suunnittelu...


...shoppailu...


...tee kupponen ja hyvä kirja...


...yksinkertaisesti viikonloppu.

Niin, lauantai. Mitä kaikkea siihen voisikaan kuulua? No, ainakin kaikkea yllä mainitsemaani. Paitsi, että kun on kyse mun lauantaista. Yksikään noista ei sisälly mun lauantaihin, ainakaan tänään. Tai no yksi, tuo ettei oo koulua, mutta ennen sekin oli osa mun lauantaita, tein läksyjä kun muut näki kavereita. 

Mutta nyt, tänään, mun lauantaihin on kuuluunut vain ja ainoastaan syömistä ja oksentamista. Mä en enää edes tiedä montako kertaa mä oon tän päivän aikana oksentanut, mutta mä oon aivan loppu, niin totaalisen kuollut, että mä en tiedä miten päin mä jaksaisin olla. Ainiin, kävinhän mä salilla siinä toivossa, etten lihoisi, mutta se taitaa olla turha toive tällaisen päivän jälkeen. Kuinka säälittävää tä oikeesti on, että mä oon yksin kotona ja tungen sormia kurkkuun, kun muut näkee kavereita ja bilettää? Mitä mä voin tehdä, että pääsen tästä eroon? En kestä tätä oikeasti. Tä on niin järkyttävän karmeeta. En toivo tätä yhtään kenellekään. 

En nyt tiedä mikä tän postauksen pointti oli, mutta toivon vaan, että jos luet tätä ja sun lauantaihin kuuluu noita yllämainitsemiani juttuja, niin tajuat kuinka hyvin sun asiat oikeesti on. Tai että vois ne olla paljon huonomminkin. Äh ei tästä tuu mitään. 

2013/10/25

kuulumisia

Mä en oikein tiedä miltä musta nyt tuntuu, ei tunnu kauheesti miltään. En sitten tiiä, onko se hyvä vai huono asia, mutta on tää tavallaan helpottavaa, kun saa 'levätä' välillä ja olla ilman sitä jatkuvaa ahdistusta. Mulla aloitettiin tänään sähköhoito. Saa nähdä auttaako se vai ei. Toivon että se auttaisi, ainakin se on kaikkein tehokkain masennuksen hoitokeino, mitä tiedetään. Ehkä tää olotila, kun mikään ei tunnu miltään, johtuu siitä tän päiväsestä hoidosta, eli ehkä sillä on jotain vaikutusta, vaikka se varsinainen vaikutus näkyy yleensä vasta kolmen hoitokerran jälkeen.

Mulla ei oo tyhjä olo, mutta mikään ei vaan tunnu miltään. Tä on ihan outo olotila mulle, oon vähän hämilläni, koska en oo tottunu tällaiseen. Mutta toisaalta, tä voi olla ihan hyväkin merkki. Mä niin toivon, että pääsisin masennuksesta eroon. Viis vuotta oon joutunu kärsii tästä aina enemmän tai vähemmän ja mä alan olla jo ihan loppu tän asian suhteen. Ja vaikka oon aika toivoton ollut parantumisen suhteen, niin ehkä jokin pienen pieni osa musta jaksaa uskoa, että tästä sähköhoidosta vois olla apua.

En aio silti lopettaa laihduttamista. Toivon, että jaksaisin jopa paremmin laihduttaa, jos pääsen masennuksesta eroon, koska sillon mun voimia ei kuluis siihen. Nyt mun paino on kaksi viimesintä kertaa laskenut, mikä on hyvä juttu. Toivotaan, että suunta pysyy samana.

2013/10/20

because i'm fat, i can't breath

Mun on paha olla. Kaikki painaa päälle ja tunnen jatkuvaa painostusta, vaikkakin se on suurelta osin vaan mun päässä. Mä oon niin kyllästynyt tähän jatkuvaan painonnousuun. Mä alan olla ihan toivoton. Mitään vikaa ei löydy millään testillä, jotkin tehty kaksikin kertaa. Mutta ei, kaikista tulos on sama: ei ole mitään aineenvaihdunnanhäiriötä eikä mitään hormonaalista, mikä tän aiheuttaisi.


 Kaikki katsoo mua ja osottaa syyttävästi sormella, sanoo mun syövän salaa ties mitä. Samalla ne sanoo, että kyllä ne mua uskoo, kun kerron niille, että en syö salaa. Miksi ne on kuitenkin niin hirveän syyttäviä ja epäluuloisen kuuloisia kun ne sanoo uskovansa? Mitä mä voin muka tehdä muuta kuin kertoa totuuden? Pitäiskö mun muka valehdella niille, että joo kyllä mä ahmin? Olisko sit kaikki tyytyväisiä? Taputtaisko ne päälaelle ja sanois, että hienoa kun sait tunnustettua? Alkaisko ne vahtimaan mua 24/7, jotta saatais tää 'mun ahmiminen' loppumaan? Mitä sitten, kun ne näkis, etten mä oikeestikaan syö paljon paskaakaan ja silti mun paino nousee? Mun tekee vaan mieli itkeä ja itkeä. Tässä ei oo mitään järkeä. Sit ne vaan yrittää lohdutella ja sanoo, että hei, ei tässä mitään hätää, vielä ollaan normaalipainossa. HUOM VIELÄ. Toistaiseksi. Mitä sitten, kun kohta painoindeksi onkin hälyttävissä lukemissa ylipainon puolella? Mitä ne sit sanoo? Käskeekö ne laihduttamaan? Sanooko ne, että mitäs et lopeta sitä ahmimista? Siis mitä vittua mun pitäis oikeesti tehdä?


Pliis, sanokaa joku, että tää kaikki voi johtua lääkkeistä? Voiko? Voiko tää helvetti tulla päätökseensä, jos lopetan kaikki lääkkeet? Voisko se olla mun pelastus? Pääsisin oikeesti laihduttamaan. Saavuttaisin tavoitettani pienin askelin. Mutta saavuttaisin kuitenkin.


Ette voi tajutakaan kuinka paljon mä haluaisin kuolla tän paino asian takia pelkästään. Siis kyllä mä muutenkin haluaisin kuolla, mutta jos mitään muita syitä ei olisi. Mä häpeän itseäni niin äärettömän paljon, että jokainen minuutti, jokainen sekunti on tuskaa, jokainen hengenveto tuntuu vievän mun viimeisetkin voimat. Tä on niin sietämätöntä, että ei tuu mieleenkään, että voisin haluta elää. Ei eläminen oo mahdollista tässä kehossa. Ei vaan oo.

2013/10/13

joskus niin kuin ennen

Mun voimat on ihan loppu. Kaikki on liian raskasta. Oon taas eristäytynyt kaikista ja kaikesta. Mua ei jaksa edes kiinnostaa toiset ihmiset. Tunnen vaan oloni niin hirvittävään ulkopuoliseksi kaikkien seurassa. Mä en tiedä niiden inside vitsejä, mä en tajuu mistä ne puhuu, mä oon niille kuin ilmaa. Tahtoisin vain kuolla. Päästä pois tästä pahasta maailmasta, jolla ei oo mulle mitään tarjottavaa.

Omien ongelmien lisäksi mua huolestuttaa erään mulle tärkeä ihmisen tilanne ihan kamalasti. Tunnen itseni niin avuttomaksi ja riittämättömäksi, kun en pysty auttamaan häntä, en pysty viemään hänen tuskaansa pois. Antaisin mitä vaan, jos saisin hänet kuntoon. Saisin vietyä masennuksen hänestä ja saisin ravisteltua syömishäiriömörön pois hänen päästään. Antaisin tilalle onnellisuutta ja elämän halua. Mä niin toivon, että hän tulee vielä joku päivä kuntoon. Rukoilen iltaisin sen asian puolesta, vaikken mikään uskonnollinen olekaan. Kunpa se vain riittäisi, että kuuntelen ja olen tukena parhaani mukaan, mutta ei, en minä sillä häntä kuntoon saa. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mitä mä edes voin tehdä, kun hän ei usko mun sanoja, en saa häntä uskomaan, kuinka hän on juuri hyvä tuollaisenaan ja kuinka hänen pitäisi uskoa itseensä ja rakastaa itseään?

Luultavasti tunnistat itsesi tästä tekstistä, sillä oon melko varma, että luet tämän, ja haluaisin vaan sanoa sulle, että mitä ikinä tapahtuukaan, niin oot mulle hirmu tärkeä ja mä toivon sulle kaikkea parasta. Kaikkein pahinta on ehkä juuri se, kun näkee kuinka itselle tärkeä ihminen kärsii. Muista, että oot arvokas ja ihana ihminen kaikesta huolimatta ja että sä et oo yksin, vaikka susta siltä tuntuisikin joskus.

2013/10/09

too fat, too ugly

Mun paino on ihan laittoman paljon. En oo ikinä painanu näin paljoo. Tä on aivan syvvältä. Mun ei tarvii syödä paljoo mitään, että mä jo lihon. Ei tä muuten mitään, mutta ku mun tavoite on just päinvastainen. Mun kuuluis laihtua, ei lihoa. Vitun vittu. Tä saa mun mielialan entistä alemmaks ja saa mut tuntemaan itseni aivan totaalisen arvottomaksi.

En jaksa tätä jatkuvaa kamppailua painon kanssa. Miksei se vaan voi pysyä samana normisyömisillä ja laskea vähäisillä syömisillä. Miks just mun kohdalla täytyy olla niin, että paino heittelee vaan ylöspäin vaikka mitä tekisin?? Miks just minä? Miksei joku sellanen, jolla on elämässä kaikki muuten tosi hyvin, eikä jaksa siks antaa painolleen kauheesti painoarvoa? Miks just minä, jolla kaikki ajatukset kohdistuu omaan kroppaan ja oma arvo määräytyy hyvin pitkälle painon perusteella? 

Tai miksi just mun pitää olla yksi niistä, joiden pää on niin sekaisin, ettei voi koskaan olla tyytyväinen omaan kroppaansa? Paitsi tietysti sitten kun sitä kroppaa ei enää ole. Sitten kun se kaikki työ on pilattu lihotuksella. Sitten kun se laiha kroppa, jota silloin piti niin läskinä ja ei osannut siitä nauttia, on vain muisto kuvissa.

Tä vie multa voimia ihan älyttömästi. En jaksa taistella, kun en edes tiedä minkä puolesta taistella. Laihuuden vai parantumisen vai jonkin ihan muun? Mitä mun pitää tehdä? Miten mä voin saavuttaa onnellisen elämän ja elämänilon? Mihin se kaikki katosi? Kyllä mä vielä joitakin vuosia sitten tunsin itseni onnelliseksi. Kai. No ainakin onnellisemmaksi kuin nyt. Ja paljonkin sitten. Mitä tapahtui? Kuka tai mikä vei mun onnen ja antoi tilalle tän kaiken paskan? 

Nyt mä oon vain läski ja ruma valittaja. Mitä mäkin oikeesti valitan, kun asiat vois olla niin paljon huonomminkin? Säälittävää. Oon säälittävä kaiken lisäks. Ja tää menee pian jo itsesäälin puolelle, joten oon vielä nolokin. Mussa ei oo yhtäkään hyvää puolta, voisin ihan yhtä hyvin olla kuollut. Olisipahan tässä maailmassa edes hiukan vähemmän paskaa.

2013/10/05

nothing inside


Oon turta. Aivan täysin turta. Nyt mä en tunne mitään, yhtään mitään. Mä en ole iloinen, en surullinen. Mä en tunne nautintoa, en hetkellistä hyvän olon tunnetta. Mutta mä en myöskään tunne ahdisusta, eikä mun olo ole masentunut. Oon vaan täysin tunteeton. En muista, koska viimeksi olis ollut tällainen olo. Siis, että en tunne edes ahdistusta tai pahaa oloa. Tunnen vain tyhjyyttä, tai no ei sitä voi tuntea. Mutta oon tyhjä, tyhjä tunteista. Oon vain kuori, jonka sisällä ei ole mitään. Pelkkää tyhjyyttä.


En enää tiedä mikä olotila on paras, masentunut olo ja järkyttävä ahdistus vaiko täysi tunteettomuus. Millään ei oo nyt väliä, en jaksa kiinnostua yhtään mistään. Mä en jaksa välittää edes omasta painostani, vaikka tiedostankin, että se on ihan liikaa ja että olen aivan järkyttävän läski. Mutta silti, siitä huolimatta mä en jaksa tehdä asialle mitään, koska mua ei yksinkertaisesti kiinnosta, koska mä en tunne mitään. Mun koko ei ahdista mua, en tunne itseäni rumaksi, en tunne itseäni kauniiksi, en tunne iteäni huonoksi enkä hyväksi. En tunne kertakaikkiaan mitään. Mutta samalla mä TIEDÄN, että olen ruma ja läski ja huono ihminen, mutta mä en tunne sitä, eikä se tosiasia aiheuta mulle ahdistusta tai mitään muutakaan tunnetta. Mua ei kuvota, eikä okseta, mun ei tee pahaa oma kokoni, rumuuteni tai paskuuteni, mä vaan tiedostan ne.


Huono puoli tässä on, että enpä mä ainakaan laihdu, kun ei jaksa kiinnostaa. Toivottavasti mä en kuitenkaan ainakaan liho, sillä tiedän, että kun taas tunnen sen ahdistuksen ja masentuneisuuden ja kaiken, niin mä vihaan itseäni entistä enemmän ja kaikki kaatuu niskaan.


Tänään olis tarkoitus mennä juhlimaan kavereiden kanssa. Niillä loppu koeviikko ja kirjotukset on ohi syksyn osalta, niin haluuvat juhlia sitä. Mä nyt vaan meen mukaan bilettämään. Saa nähdä meneekö taas ihan överiksi. Toivottavasti ei. Mutta tälläsellä ololla mun on ehkä vähän vaarallista lähteä juhlimaan, kun saatan tehdä mitä vaan, kun mikään ei tunnu millekään, enkä välitä mistään. Täytyy ehkä sanoo kavereille, että kattoo vähän mun perään, etten lähe kenen vaan matkaan ja tee mitään hölmöä. Mut en mä kyllä kehtaa. Voi vittu. No toivotaan parasta..

2013/10/02

sometimes something good happens

Tänään on ollut ihan siedettävä päivä. En voi uskoa tätä. En oo kertaakaan miettinyt, miten voisin itseni tappaa, vaikka kuolemantoiveet on kyllä olleet mielessä. Mutta oikeesti!! Tänään oon pystynyt hengittämään hieman vapautuneemmin ja ajatellut välillä, että ehkä elämä ei olekaan ihan niin kamalaa. 

Okei, nyt tästä tulee jo vähän liian positiivinen kuva. Ei mulla kuitenkaan mikään hyvä päivä ollut, mutta siedettävä kuitenkin, vaikka edelleen mikään ei tahdo kiinnostaa enkä pysty nauttimaan mistään ja ahdistaa ja masentaa, mutta ehkä tänään aavistuksen vähemmän kuin muina päivinä.

Toinen hyvä asia on, ettei mun kaverit oo sittenkäön hylänneet mua! Mä niiin paljon pelkäsin jo jääväni ihan yksin, mutta tänään kävin kahvilla kahden kaverin kanssa, juuri niiden kahden, joiden kuvittelin erityisesti hylänneen mut, ja ne oli ihan samanlaisia kuin ennenkin ja meillä oli oikeastaan ihan hauskaakin. Niin suuri helpotus. Kerrankin edes vähän jotain positiivista munkin elämässä.

Muistakaa, että koskaan ei pidä luovuttaa, sillä ikinä ei voi tietää, mitä elämässä tulee tapahtumaan. Se vo olla jo seuraavana päivänä, kun jotain hyvää tapahtuu. Mutta jos menee ja luovuttaa, niin sitä hyvää ei tuu koskaan näkemään. Vaikka elämä olis kuinka vaikeeta, niin silti pitää yrittäö jaksaa. Ei mikään paska voi millään kestää ikuisesti, kyllä niitä valonpilkahduksia on pakko jossain vaiheessa tulla, vaikka ne oliskin sitten ihan pieniä, mutta kuitenkin. Kunpa muistaisin tän itsekin aina...