Sivut

2013/12/30

viimeistä viedään. taas. helvetti.

Eletään vuoden 2013 viimestä vuorokautta (blogger näyttää postaus ajan ja täten pvmäärän päin helvettiä). Mitä helvettiä mä siis teen vielä täällä? Miks mä en makaa haudassa tai mun tuhkat ole jossai uurnassa?

Nyt on yö, sitten tulee aamu, jota seuraa päivä. Sen jälkeen on ilta ja taas aika vetää naamalle se kirkkain "hymy" mitä ikinä on nähty, halata kavereita, kertoo "kuinka hyvin menee". Ei ei ei en halua en tahdo en pysty en jaksa. Voin mä sitten kotiinkin jäädä, mutta kun tännekin tulee vieraita ja en jaksa olla niidenkään kanssa. KKSELGNRGGRSKKFRLNRLGNREGEMHLTNLSMSRLK

Mä vihaan vihaan vihaan uuden vuoden aattoa. Vitunmoista "mä niin rakastan teitä"-paskaa, maailman suurimpiin turhuuksiin kuuluvia roskastavia raketteja, tyhjiä lupauksia, typeriä "ens vuodesta tehdään kyllä niin paras!"-huutoja ja mitä muuta..en tiedä. Mitä juhlimista siinä muka on, että taas yks helvetin vuosi edessä elettävänä tätä yhtä ja samaa paskaa, kun oikeesti ei jaksais enää yhtäkään minuuttia, ei edes sekuntia elää täällä.

Ainiiin, anteeksi mä unohdin että teillä joillakin on elämä ja ootte onnellisia, sori anteeks oon pahoillani. Mutta kun oikeesti, mikä järki mun on "elää" enää kun oon jo sisältä kuollut, kauan sitten. Mun suurin toive, haave, UNELMA on, että mä kuolen. Jos "if you can dream it, you can do it"-paska on totta niin koska on sen aika? Millon mua ei enää löydy elävien kirjoista, fyysisesti elossa olevien siis, millon mun hengitys lakkaa lopullisesti, aivot tilttaa ja pysähtyy? Miksei se oo jo tapahtunu?

Mun tuuletusikkuna/räppänämikälie on auki. Kuulen kun jossain ambulanssi ajaa lujaa sirenit soiden. Mieti miksi helvetissä siellä kyydissä on (tai on kohta) joku muu kuin minä? Miksi mä en makaa siellä koomassa, josta en enää koskaan herää?

Mä olisin voinut tehdä sen lauantaina. Mä olisin voinut hypätä. Mä olisin voinut päättää elämäni. Tappaa itseni. Miksi mä en tehnyt sitä. En ymmärrä. Olin kai liian kännissä tajutakseni, että olisin voinut hypätä alas silloin kun olin jonkun aikaa yksin, kun olin menossa vessaan, sillä rehellisesti, se ajatus iski mun päähän vasta nyt. Silloin kun mä olin lähellä hypätä, mun kaverit esti mua. En tiedä oonko vihanen, kiitollinen, suuttunut, surullinen, vittuuntunutvai mitä mä oon? Mut mun olis niin pitänyt kuolla. En enää tahdo olla täällä. En en en en en en en en en en en en en en en.

Mä makaan sängyllä. Tunnen kun mun sydän lyö, vaikkei sen kuuluisi. Elimiä ja muuta paskaa lukuunottamatta mun sisällä on pelkkää tyhjää. Pääkopassa kaikuu ruma ja kolkko ääni kun Ana huutaa mun korvaan ilkeitä lauseita, jotka on vihdoin onnistunut tunkemaan tiensä lamaannuttavien masentuneiden ajatusten läpi niin, että voin kuulla ne selkeästi. Ne kimpoaa kallon reunasta toiseen saaden aikaan maailman suurimman itseinhon. Ana tahtoo mun alkavan laihduttaa huomenna. Se sanoo, etten saa tuhlata enää yhtään päivää. Kertoo mulle kuinka mä oon niin saatanan läski, laiska, paska, jota kukaan ei pysty edes katsomaa päin ilman, että oksettaa. Aivan kuin en jo tietäisi kaikkea sitä.

Tän on loputtava. Kaiken. Enää ei pysty.

Musta tulee enkeli. Mä nousen pilvien reunalle, ja mun siivistä valuu mustaa verta. Olisinko mä edes enkelinä kaunis? Hauras ja pieni kuin keijukainen?

On vain yksi keino, miten sen saa selville...

2013/12/27

is it time to say goodbye?

mä tunnen miten se repii mua sisältä päin
kuinka sen kylmät ja luiset sormet katkoo mun suonia
miten sen iljettävä hengitys syövyttää jokaisen solun mun sisältä
musta ei oo jäljellä enää kuin ruma ja lihava ulkokuori



en tiiä mitä mun pitäis tehdä
mua vituttaa kuvottaa oksettaa ahdistaa pyörryttää itkettää masentaa 
mä en saa henkeä en voi puhua mun jokainen liike tekee musta entistä voimattomamman
olen paska ja epäonnistunut luuseri josta ei ikinä tule mitään
mä en pysty mihinkään mä vaan makaan sängyssä ja pyörittelen mun paskaa elämää pääni sisällä



"vittuaks sä siinä pyörit itsesäälissä"
"nosta persees ylös ja lähde lenkille"
"tee itsestäs laiha"
"sä olet niin ruma ja läski tällä hetkellä"
"katokin ettet koske yhteenkään ruoan muruseen"
"juo vettä, paljon, ja sit oksenna, susta täytyy saada kaikki paska ulos"
"tapa itses paskakasa"
"sä et ansaitse elää"
"olet paskinta mitä tälle maapallolle on tapahtunut"


kuulen miten sen sanat kaikuu mun pääkopassa
en saa niiltä rauhaa ei sillä että mä sitä ansaitsisin
olen niin vitun paska
mihinkään mä en pysty mitään en saa aikaiseksi
mun päässä pyörii vain se kuinka mun pitäisi kuolla miten paljon mä tahdon pois tästä maailmasta


tänään oli palaveri joka oli yhtä tyhjän kanssa oikeestaan
voi olla että osasto odottaa taas tammikuussa
voi vittu
mä en oo ollu itsetuhoinen ties kuinka pitkään aikaan
en ole edes ajatellut mitään itsetuhoisia ajatuksia
tänään palaverissa mä sanoin ettei mulla ole itsetuhoisia ajatuksia ollenkaan ja mä tarkoitin sitä
mutta nyt kun oon ollut kotona loppupäivän niin mun pää on täyttynyt itsemurha-ajatuksista
haluan vain tappaa itseni
en enää jaksa mun ei kuulu olla täällä


huomenna ilalla pitäisi lähteä laivalle mutta kun ei jaksaisi
mutta mun on pakko kun mä oon jo luvannut
ehkä mä vedän siellä pääni täyteen menen kannelle
annan tuulen sekoittaa hiukseni samalla kun yritän pitää itseni pystyssä



ja sit mä hyppään
niin ettei mua enää ole

Anonyymi-kommentointi

Mä tosiaan selailin eilen mun blogin asetuksia, kun ettisin sieltä jotain, en nyt muista mitä, mutta huomasin, että mun blogissa ei oo ollenkaan kommentointi mahdollisuutta anonyymeille. En tiedä, miks se oli sillee, koska en oo ainakaan tarkotuksella ottanut anonyymikommentointia pois. Mutta nyt mä sitten vaihdoin sen niin, että anonyyminäkin pystyy kommentoimaan.

Niin että jos sun on tehnyt mieli haukkua mua tai kertoa oma mielipitees siitä kuinka läski mä oikeesti olen tai ihan mitä vaan ikinä sun päässä onkaan pyörinyt, mut et oo halunnu tulla sitä omalla käyttäjälläs sanomaan, niin nyt, feel free to do that. Tosin en nyt usko, että niitä kommentteja siltikään tulee niin kauheesti, mutta nyt ainakin on mahdollisuus siihen kommentin jättämiseen, jos joskus siltä tuntuu, että haluaa nimettömänä purkaa omaa pahaa oloaan/omia ajatuksiaan tänne, niin siitä vaan.

2013/12/26

I wish there wouldn't have been christmas at all

Voi kuinka mä tahtoisinkaan kirjoittaa tänne siitä, kuinka loistavasti mun joulu sujui. Miten mä tunsin sen ihanan ja lämpimän tunnelman ja läheisten välillä vallitsevan rakkauden. Miten mun mieli nousi korkeelle, kun näin muiden hymyilevän iloisena. Miten oli ihanaa taas vuoden tauon jälkeen koota lautaselle niitä perinteisiä jouluruokia, samalla keskustellen kaikesta maan ja taivaan välillä ihanien sukulaisten kanssa.


Mutta todellisuudessa mun joulu ei ollut mitään tosta mitä mä yllä kuvasin. Okei, täytyy myöntää, että olis sitä voinut joulu paljon huonomminkin mennä. Mun jouluun ei kuitenkaan kuulunut alkoholismia, suuria riitoja, väkivaltaa tms. Mutta en voi kuitenkaan väittää, että mä oisin jotenkin nauttinut tästä joulusta.

Aamulla me vedettiin perinteisesti riisipuurot naamaan kotona perheen kesken ja katsottiin joulurauhanjulistusta telkkarista. Joskus ollaan menty sinne paikan päälle, mutta tänä vuonna oli täällä Turussa ainakin sen verta paskat ilmat, et ei sit viittitty lähtee sinne. Ja no, mä nyt nousinkin sängystä vasta siinä puol 12, että en ois itteeni lähtövalmiiks ees ehtiny saamaan, kun ei kuiteskaan ihan Turus asuta. Syötiin puurookin oikeestaa vasta sen julistuksen jälkee. No, mitenkäs muutenkaan siinä sit kävi kuin että mä onnistuin heittään siinä pöydässä jotain läppää mistä äiti veti herneet nenäänsä totaalisesti, jätti puuronsa kesken ja lähti pois pöydästä. Hienoo kun mä oon näin vitun ihana ihminen. Muutenkin se syömisen aiheuttama ahdistus olis ollu mulle ihan tarpeeks, mut ei sitten.


Meillä oli tarkotuksena mennä viimeistään neljäks iskän vanhemmille syömään. Lähes joka joulu ollaan siellä vietetty, serkutkin siel aina. No, niinku meiän perheelle käy aina oikeestaan, niin oltiin tietty taas myöhässä..Mut joo, mulla oli vielä siinä laittautuessa ihan ok olo, sai taas hetkeks keskittyy johonkin muuhun. Mut sit me lähettiin kotoo. Käytiin eka toivottamassa hyvät joulut mummin ja papan luona ja sit suunnattiin sinne isin porukoille. Mua ahdisti jo valmiiks ajatus siitä, että pitää mennä sinne niiden muiden ihmisten keskelle, ja kun me sit päästiin perille niin mä en koko siellä olo aikana toivonut mitään muuta kuin et oisin päässyt pois sieltä.

Siis mulla on kyllä ihan mukavia sukulaisia ja ne on mulle tärkeitä, mutta se kun ne luulee että kaikki on jo niin kauheen hyvin jne. ni se oli ihan hirveen raskasta sen monta tuntia esittää siellä kauheen iloista ja pirteää. Ja se ruokailu...No onnistuin ainakin pitämään ruokamäärät pienempinä kuin yhtenäkään vuonna aikaisemmin. Viime vuonnakin, vaikka mulla olikin jo anoreksia, niin söin kyllä jouluna, kun en halunnut että kukaan epäilis mitään.

Olin niin helpottunut siinä vaiheessa kun lähdettiin takaisin kotiin. Kotona mä sit meninkin melkeen samointein peseen meikit pois ja laitoin itteni siihen kuntoon et oisin heti voinu mennä nukkuu. Tai no joo, avattiin me lahjat ensin. Sain vaikka kuinka paljon kaikkea ihanaa! Mä en oikeesti ymmärrä yhtään. Mä olin sanonut, etten mä tahdo lahjoja ja mä oikeesti olin kuvitellut, etten mä saisi ees mitään, tai että jonkun yhden pienen paketin. Olin niiiiin hämilläni, siis en mä ois todellakaan ansainnut niitä kaikkia mitä mä sain. Loppu illan makasin sit sängyssä ja pelasin jotain vitun sanajahtia..Oikeesti miettikää..On mullaki elämä joo.


Eilen mä olin melkein koko päivän mun uudessa joululahjaks saadussa yöpuvussa. En ois jaksanut tehdä mitään, koska mikään ei kiinnostanut ja mua vaan itketti, vitutti ja ahdisti. Taas lisää jouluruokaa ja alkoholiakin tuli otettua hiukan. Mä niin hajosin totaalisesti kun äiti ilmotti että sen sisko ja iskä tulee meille kahville, että alapas laittaa ittees kuntoon. Mä itkin omassa huoneessa pitkään, mut sain sit rauhotettuu itteni ja menin meikkaamaan ja ettimään vaatteita itelleni. Siis, ei siinä sinänsä mitään, että ne tuli meille, nekin on ihan kivoja, mutta kun mä en oikeesti olis jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyssä, mutta sen sijaan taas piti esittää pirteetä ja iloista ja laittaa ittensä 'nätiksi'(musta ei kyllä sellasta saa). On niin raskasta esittää jotain muuta kuin mitä oikeesti tuntee. Ainakin, kun on näin hajalla mitä mä tällä hetkellä oon.

Yöllä mä itkin iskälle tosi pitkään mun pahaa oloa. Mä puhuin sille kyllä jotain ja kerroin että mulla on ihan hirveen paska olla, mutta pääasiassa mä vaan itkin. Vasta siinä joskus kolmen aikaan yöllä mä sanoin sille että mee jo nukkumaan, kun se oikeesti tarvii unta, kun se tekee ihan liikaa töitä aina ja nukkuu ihan liian vähän, ja no, ei mullakaan enää meinannu pysyä silmät auki.


Tänään mä heräsin joskus siinä kahentoista aikaa kun äiti tuli herättelemään ja käski ottaa lääkkeet. Nousin ja söin aamupalan(anteeks kun oon tällanen vitun sika, joka syö vapaaehtosesti nykyään). Olin pystyssä hetken, mut sit menin takas sänkyyn. Selailin hetken nettiä, mut sit laitoin iPadin pois ja rupesin nukkumaan. Heräsin muutaman kerran, kun mun huoneessa kävi joku, mut nukahdin aina samantien uudestaan. Lopulta mä sit nousin joksus puol viis, kun äiti käski laittaa itteni, koska mun kummitäti oli tulossa tänne kahville. Tai siis se on niiku äitin kaveri, mut mun piti silti laittaa itteni kuntoon, koska tottakai mun piti mennä sitä moikkaamaan kuitenkin. Vittu mä en olis yhtään jaksanut. Mä olisin niin voinut jäädä sänkyyn nukkumaan, koska en haluu olla hereillä miettimässä tätä mun paskaa elämää.

Nyt mä sit täällä kirjottelen tätä yli pitkää postausta jota kukaan ei varmastikaan jaksa lukea loppuun, jos ylipäätään ollenkaan. Ja tästä postauksesta ei edes välity se mitä mä olisin halunnut kertoa. Tästä saa varmaan kuvan, että joo olihan mulla vähän tylsähkö joulu ainakin osittain, mutta että ei mitenkään paska tai mitään. Mut kun todellisuus oli se, et mietin lähes koko ajan kuinka mä haluan kuolla ja päästä täältä pois ja miten mun pitäis olla syömättä ja sen sijaan liikkua liikkua liikkua, että mä laihtuisin. Mulla oli ihan hirveä olo koko joulun, ja on vieläkin.

Mun kummitäti ei oo lähtenyt vielkään ja mä vaan haluaisin päästä pesee meikit pois ja vetää yöpuvun päälle. Mut sen sijaan mä yritän sinnitellä ja aina välillä kukiessani noiden ohi, vetää naamalleni leveen hymyn ja vastailla ilosesti jos ne kysyy/sanoo mulle jotain. Ja nyt mä sit vaan vetelen täällä omassa huoneessani yksin skumppaa, ja selaan erilaisia sh blogeja ja itken sitä kun oon ite niin epäonnistunut luuseri joka vaan syö, ei liiku ja on muutenkin niin paska.

(Joo anteeks tää paskaakin paskempi kuvalaatu ja vitun upee muokkaus, muttakun mulla ei ollu koneella mitään muokkausohjelmaa ja otin kuvan koneella ja en saanut sitten naama peitettyä niin otin koneen näytöllä olevasta kuvasta kuvan kännykällä ja muokkasin sillä ja sitten en saanut siirrettyäs sitä koneelle ollenkaan niin joudun sitten ottamaan koneella kännykän näytöstä kuvan ja tässä näkyy tää ihan helvetin upee lopputulos. Joo tiedän, olisin voinut ihan hyvi jättää koko kuvan pois tästä postauksesta, mutta kun mulla meni hermot kun jouduin säätää tän kanssa niin paljon niin en sit vaan voinut jättää sitä pois. Anteeks.)

2013/12/21

Yksin

Siinä mä seison. Kaikkien niiden ihmisten keskellä.
Naurua. Juttelua. Tanssia. Musiikkia.
Niiden silmät loistaa. Niillä on niin hauskaa.

Joku vilkasee mua. Tekaisen pikasesti hymyn kasvoilleni.
Lähen kiemurtelee ihmisten välissä. Yritän löytää reittiä pois täältä.
Ahdistaa. Hymyilen jokaselle vastaantulijalle.

Vessassa tuijotan omaa kuvaani peilistä.
Miksi? Eikö tä lopu ikinä?
Lyhistyn wc-pöntön kannen päälle. Mun silmät on niin mustat.

Vessaan tulee muita. Kuulen ku niitten korot lyö lattiaa.
Mua itkettää, mut ykskään kyynel ei mun silmästä pääse ulos.
Oon niin yksin, että oksettaa.

Kohta mä löydän itteni ulkoota. Tuijotan mun lähellä seisovaa jätkää.
Ei silläkään siinä ketään oo. Tummat renkaat reunustaa sen silmiä.
Se tumppaa röökinsä ja käy istuun maahan.

Oon niin vitun säälittävä. Mitä mä mietin omaa paskaa elämääni?
Tolla on luultavasti asiat viel paskemmin.
Tai no ainakin mä ansaitsen tän kaiken paskan, toisin ku kukaan muu.

Se nostaa hihaa nähdäkseen mitä kello on.
Sillä on ranne täynnä pahan näkösiä viiltoja.
Musta tuntuu hirveen pahalta.

Se nousee ja lähtee laahustaan jonnekin.
Mun päässä pyörii.
Seuraavan kerran ku mä mitään tajuun, mä makaan kotona sängyssä - yksin.

2013/12/10

miksi, miksi, miksi

Kaikki sortuu taas. Mä en jaksa tätä. En vaan yksinkertasesti kestä. Mä hajoon miljooniksi paloiksi ja syöksyn jyrkkää rinnettä alas, joka palanen eri suuntaan. Mua ei enää ole. On vaan lähes näkymättömän pieniä siruja muistuttamassa siitä, että vihdoin tää maailma pääsi eroon siitä suuresta paskasta, jota tänne ei ikinä olisi pitänyt syntyäkään.

Sydän hakkaa. 
Pelko valtaa mut kokonaan.
Kädet tärisee.
Kyyneleet kihoo silmiin ja ympärillä sumenee.
Tunnen, miten ihmiset ympärillä tuijottaa.
Ne halveksii mua.
Ajatukseni yrittävät tehdä mut näkymättömäksi.
Onnistumatta.

Joulu lähestyy. Moni odottaa sitä innolla. Vouhottaa jo marraskuussa tulevaa vuoden parasta aikaa. Koristelee, leipoo, kuuntelee joululauluja, hankkii lahjoja, on hyvällä tuulella, odottaa loman alkua, jakaa ympärilleen rauhaa ja iloa ja lista jatkuu loputtomiin. Mä haluaisin vaan kadota maailmasta nyt. Mä en halua joulua. Liikaa ruokaa. Liikaa ihmisiä. Liikaa hymyn tekaisemista. Liikaa kyynelien pidättämistä. Liikaa väkinäistä iloa ja rakkautta. Liikaa omasta paskuudesta muistuttavia asioita. Iltaisin itken sängyssä, kun mietin kuinka oon taas onnistunut hankkimaan muille vain surkeita lahjoja, joista ne ei kuitenkaan tykkää. Miten ne joutuu valehtelemaan mulle jouluaattona päin naamaa suorastaan rakastavansa saamaansa lahjaa, koska ei ne kehtaa sanoa mulle mitä ne oikeesti ajattelee.

Ihmiset ympärillä hymyilee.
Toivottaa toisilleen hyvää joulua.
Halaa.
Syö jouluruokia.
Mä yritän pitää kyyneleet silmien takana.
Hymy huulilla hivuttaudun vessaan.
Hengitän muutaman kerran syvään.
Katson itseäni peilistä.
En enää pysty siihen.
Kyyneleet tulvivat silmiini.
Suljen silmät.
Rauhoitan itseni väkisin.
Palaan takaisin muiden luo, hymyillen leveästi.
Sama jatkuu läpi illan.

Katsoin tänään mun vanhoja kuvia. Kuvia, joissa olin kaikkein pienimmilläni, tai ainakin lähestulkoon pienimmilläni. Teki mieli alkaa vollottaa viimestä päivää, mutta en mä vaan pystynyt. Tuntu niin järkyttävän pahalta, että edes itku ei tullut. Tai en mä tiedä, vittu toikin kuulosti vaan ihan paskalta. Mutta siis mä niin kaipaan sitä vartaloa. Sillon mä tunsin itseni niin jäätävän läskiksi ja itkin omaa läskeyttäni monta kertaa päivässä ja kirosin alimpaan helvettiin ne jotka yritti saada mua syömään. Nyt mä antaisin mitä vaan jos saisin takaisin sen vartalon. Viisitoista kiloa pois. Ei se kyllä vielä riittäis, mutta ainakin olis niiiin paljon parempi kuin tää nykyinen. 

Kynnet painuu taas ihoon.
Piirtää uusia verisiä viiruja mun kehoon.
Tekee musta entistä rumemman.
Mutta mä ansaitsen tän kaiken.
Kyllä.
Mä oon niin paska. 
En mä ansaitse mitään muuta kuin pelkkää paskaa.
Rukoilen, että tää kaikki loppuu.
Mutta ei se mitään auta.
En mä usko kuitenkaan mihinkään, turhaan mä siis rukoilen.
Mun sydäntä viiltää.
KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE.
Sä et ansaitse elää.

Näissä mun postauksissa ei oo järjen hiventäkään(en tiedä kirjotetaanko yhteen vai erikseen ihan vitun sama), koska mun pää on niin helvetin sekaisin. Mä en saa mun ajatuksista kiinni. Niitä on ihan liikaa ja ne on niin solmussa. Mä vaan niin toivoisin, että joku tulisi ja pelastaisi mut. Mutta kun mä myös samalla tiedän, että se on viimeinen asia mitä mä ansaitsen. Mun kuuluu vain kuolla. Pois tästä maailmasta, mun ei kuulu olla täällä. En ansaitse paikkaa muiden ihmisten joukossa. Kaikki vaan hajoo käsiin ja mä en ikinä tuu muuttumaan tän paremmaksi. En ikinä. Oon hukassa, ikuisesti. Oon paska, lopun elämäni. Ja kuoleman jälkeenkin. Miksi mun ympärilläni on niin paljon niin hyviä ihmisiä? En mä ansaitse heitä. En. En. En. Oonko mä vaan niin säälittävä, että todellisuudessa ne on mun lähellä, koska mun säälittävyys on niin järjetöntä, että se alkaa olla jo huvittavaa, ja sitten ne nauraa kippurassa yhdessä mulle mun selän takana?

Pelasta mut.
Vie mut pois täältä ja tee musta parempi ihminen.
Et ansaitse sitä vitun läskipallero.
Tiedän, mutta...
Pää kiinni paskiainen!
Kyyneleet valuu ja se ääni saa mut lyhistymään maahan.
Siihen mä jään.
Ylös en pääse.
Kaikki loppuu, kaikki paska katoaa.
Hah, et kai tosissas uskonut mitä äsken sanoin.
Paska vaan lisääntyy ja mä olen sen kaiken vanki niin kauan kuin tää maailma on olemassa.

2013/12/09

hukassa, totaalisesti

12. KAKSITOISTA. Siis K-A-K-S-I-T-O-I-S-T-A päivää sitten mä viimeksi kirjoitin tänne. Mä kerroin teille, miten mulla menee niin kovin loistavasti. Miten mulla ei enää ole syömishäiriötä. Miten oon lähestulkoon toipunut masennuksesta. Saatoin oikeasti tuntea itseni onnelliseksi. Kaikki tuntui niin kovin hyvältä ja uskoin vahvasti, että nyt mä taas voin elää, tästä se mun elämä alkaa. Mun hymy oli aitoa. Mun nauru tuli sydämestä. Huolia ei ollut. Jaksoin taas oikeesti uskoa elämään.


Taas olen tyhjän päällä.
Hukassa.
Siellä, mistä luulin jo päässeeni pois.
Taas se kaikke tulee.
Vie mut sinne syövereihin.
Repii mun sielun palasiksi.

Itken.
Itken.
Itken.

Seinät kaatuu päälle.
En tunne itseäni enää.
Kaikki se onni katoaa.
Miten mä saatoin uskoa.
Miten mä saatoin luottaa.
Miten mä olin niin järjettömän tyhmä.


Mä en ymmärrä. En vaan pysty käsittämään, miten kaikki voi alle kahdessa viikossa muuttua näin radikaalisti. Miten kaikki hyvä voi vaan kadota mun ympäriltä täysin varottamatta näin pian.

Ensin alko satunnainen harmiton oksentelu. Mieliala huiteli vielä lähellä taivasta. En ajatellut, että mikään olisi huonosti. Kaikki tuntu menevän vielä hyvin. Mä nautin elämästä tosissani. Pari päivää, ja oksentelu rytmittikin jo vahvasti mun vuorokautta. Aina kun katsoin peiliin, tunsin kuvotuksen tunteen valtaavan mun koko kehon. Aloin taas vihata mun ulkomuotoa enemmän kuin koskaan. Taas mun paino alkoi häiritä mua, vaikka vielä hetki sitten se oli viimeinen asia, mikä mulla olis mieleen tullutkaan. 

Täytyy laihtua.
Pakko laihtua, olla pienempi.
Näistä läskeistä on päästävä eroon. 
Oon niin ruma.
Hyi.
Ällötän kaikkia.
Mutta kaikkein eniten itseäni.
Apua.
Miksei musta koskaan tuu sitä keijukaista?
Haluan kuolla.
En ansaitse elää.
En ansaitse näin hyviä ihmisiä ympärilleni.
Musta ei ole mihinkään.

Mun hymy muuttui taas tekaistuksi. Nauru kolkoksi ja pinnalliseksi. Päivät kului sängyssä taikka sohvalla maaten. No, ainakin pääosin. Välillä kävin kaupungilla etsimässä vaatteita ja itkin sovarissa omaa rumuuttani ja jäätävän läskiä olemustani. Joinakin päivinä näin kavereita. Viinaa kului. Sitä kulu ja kaikki oli aina hetken ajan paremmin, tai niinhän mä luulin. Sitten meni yli ja itkin pää pöntössä omaa typeryyttäni. Tai jos selvisin aamuun iloisena niin siihen se sitten kyllä viimeistään loppu ja ei kauaakaan kun sain kuulla omista idioottimaisista teoistani, joista mulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa. Siinä mä sitten häpesin ja toivoin kuolemaa taas enemmän kuin pitkään aikaan.


Nyt mä oon niin rikki. Niin loppu ja niin hukassa. Oksettaa. Hävettää. Itkettää. Haluan kuolla ja olla laiha. En enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kaikki tuntuu väärältä. Kaikki tuntuu - ei miltään. Eipäs, kun kaikki tuntuu paskalta, vaikeelta, hirveältä, pelottavalta, mahdottomalta ja ylitsepääsemättömältä. Oon taas lähtöpisteessä. Mikään ei kiinnosta. Haluun laihtua, mutten jaksa laihduttaa.  Ennen mä nautin salillakäymisestä, mä nautin kun sain leipoa, tuntu kivalta kun pysty uppoutua kirjaan tai fiilistellä musiikkia. Nyt mä en pysty enää nauttimaan mistään. Mikään ei tuota mielihyvää. En jaksa raahautua salille. Eilen leivoin, mutta sekin tuntu vaan pelkältä pakkopullalta. Aamuisin en jaksais nousta sängystä ylös, koska tiedän, että taas alkava päivä tulee oleen pelkkää paskaa - oksentamista ja itsensä vihaamista. 

Vähän reilu viikossa olen laihtunut 2,7 kiloa, pelkästään sillä, että oon vähentänyt syömisiä. Ja no siis oksentanut, mutta en tiiä paljonko se on vaikuttanut. En oo liikkunut sitten yhtään, en pätkän vertaa. Ei oo kiinnostanut, en oo jaksanut, ei oo vaan huvittanut. Ja oon tän viikon aikana ryypännyt vielä kaks kertaa, ihan kunnolla. Tosin toisella kertaa oksensin kaiken ulos. Miten siis on mahdollista, että paino on tippunut noin paljon. En tiiä. Varmaan jotain nesteitä, mitkä on ihan just takasin. Valitettavasti.


Musta tuntuu, että oon pettänyt kaikki niin pahasti, enkä tiiä mitä mun pitäs tehdä. Mä oikeesti kuvittelin, että se sähköhoito pelasti mun elämän. Mä kuvittelin, että pääsin eroon kaikesta siitä paskasta. Luulin, että olisin loppuelämäni pääosin onnellinen, vaikka tiedän, että jokaisen elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Oon saanut kuulla niin lääkäreiltä, hoitajilta, vanhemmilta, sisaruksilta, isovanhemmilta ja ystäviltä kuinka mä näytän niin paljon paremmalta, pirteemmältä ja kuinka ne on niin iloisia, että mulla menee nyt paremmin. Nekin ihan tosissaan uskoo, että nyt kaikki on hyvin ja vaikuttaa aidosti ilahtuneilta tästä tilanteesta. Ne ei tiedä, että mun hymy on taas pelkkää feikkausta ja että mä oon ihan romahduspisteessä koko ajan tällä hetkellä. Ne ei tajuu kuinka se satuttaa mua kun mä valitan niille kännispäissäni, että oon lihonut yli 17 kiloa ja kuinka se ärsyttää mua ja ne vaan käskee lopettaa tollaset puheet ja sanoo et jokaikinen kilo on tullut tarpeeseen ja että mä näytän nyt niiin paljon paremmalta ja terveemmältä ja samantein mun päässä alkaa karjuminen ja saan kuunnella pitkään niitä sanoja, jotka kertovat mulle kuinka mä olen niin epäonnistunut läski paska, joka ei ansaitse yhtään mitään, josta ei ole mihinkään ja joka saisi kuolla siihen paikkaan. Niiden hyvää tarkoittavat sanat muuttuu mun päässä huudoiksi siitä kuinka oon niin läski ja saa mut vaipumaan yhä syvemmälle ahdinkoon. Ja mä vaan hymyilen, nauran ja valehtelen, että joo kyllä mä taidan olla samaa mieltä ja kaadan lisää viinaa päähän.