Sivut

2013/12/09

hukassa, totaalisesti

12. KAKSITOISTA. Siis K-A-K-S-I-T-O-I-S-T-A päivää sitten mä viimeksi kirjoitin tänne. Mä kerroin teille, miten mulla menee niin kovin loistavasti. Miten mulla ei enää ole syömishäiriötä. Miten oon lähestulkoon toipunut masennuksesta. Saatoin oikeasti tuntea itseni onnelliseksi. Kaikki tuntui niin kovin hyvältä ja uskoin vahvasti, että nyt mä taas voin elää, tästä se mun elämä alkaa. Mun hymy oli aitoa. Mun nauru tuli sydämestä. Huolia ei ollut. Jaksoin taas oikeesti uskoa elämään.


Taas olen tyhjän päällä.
Hukassa.
Siellä, mistä luulin jo päässeeni pois.
Taas se kaikke tulee.
Vie mut sinne syövereihin.
Repii mun sielun palasiksi.

Itken.
Itken.
Itken.

Seinät kaatuu päälle.
En tunne itseäni enää.
Kaikki se onni katoaa.
Miten mä saatoin uskoa.
Miten mä saatoin luottaa.
Miten mä olin niin järjettömän tyhmä.


Mä en ymmärrä. En vaan pysty käsittämään, miten kaikki voi alle kahdessa viikossa muuttua näin radikaalisti. Miten kaikki hyvä voi vaan kadota mun ympäriltä täysin varottamatta näin pian.

Ensin alko satunnainen harmiton oksentelu. Mieliala huiteli vielä lähellä taivasta. En ajatellut, että mikään olisi huonosti. Kaikki tuntu menevän vielä hyvin. Mä nautin elämästä tosissani. Pari päivää, ja oksentelu rytmittikin jo vahvasti mun vuorokautta. Aina kun katsoin peiliin, tunsin kuvotuksen tunteen valtaavan mun koko kehon. Aloin taas vihata mun ulkomuotoa enemmän kuin koskaan. Taas mun paino alkoi häiritä mua, vaikka vielä hetki sitten se oli viimeinen asia, mikä mulla olis mieleen tullutkaan. 

Täytyy laihtua.
Pakko laihtua, olla pienempi.
Näistä läskeistä on päästävä eroon. 
Oon niin ruma.
Hyi.
Ällötän kaikkia.
Mutta kaikkein eniten itseäni.
Apua.
Miksei musta koskaan tuu sitä keijukaista?
Haluan kuolla.
En ansaitse elää.
En ansaitse näin hyviä ihmisiä ympärilleni.
Musta ei ole mihinkään.

Mun hymy muuttui taas tekaistuksi. Nauru kolkoksi ja pinnalliseksi. Päivät kului sängyssä taikka sohvalla maaten. No, ainakin pääosin. Välillä kävin kaupungilla etsimässä vaatteita ja itkin sovarissa omaa rumuuttani ja jäätävän läskiä olemustani. Joinakin päivinä näin kavereita. Viinaa kului. Sitä kulu ja kaikki oli aina hetken ajan paremmin, tai niinhän mä luulin. Sitten meni yli ja itkin pää pöntössä omaa typeryyttäni. Tai jos selvisin aamuun iloisena niin siihen se sitten kyllä viimeistään loppu ja ei kauaakaan kun sain kuulla omista idioottimaisista teoistani, joista mulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa. Siinä mä sitten häpesin ja toivoin kuolemaa taas enemmän kuin pitkään aikaan.


Nyt mä oon niin rikki. Niin loppu ja niin hukassa. Oksettaa. Hävettää. Itkettää. Haluan kuolla ja olla laiha. En enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kaikki tuntuu väärältä. Kaikki tuntuu - ei miltään. Eipäs, kun kaikki tuntuu paskalta, vaikeelta, hirveältä, pelottavalta, mahdottomalta ja ylitsepääsemättömältä. Oon taas lähtöpisteessä. Mikään ei kiinnosta. Haluun laihtua, mutten jaksa laihduttaa.  Ennen mä nautin salillakäymisestä, mä nautin kun sain leipoa, tuntu kivalta kun pysty uppoutua kirjaan tai fiilistellä musiikkia. Nyt mä en pysty enää nauttimaan mistään. Mikään ei tuota mielihyvää. En jaksa raahautua salille. Eilen leivoin, mutta sekin tuntu vaan pelkältä pakkopullalta. Aamuisin en jaksais nousta sängystä ylös, koska tiedän, että taas alkava päivä tulee oleen pelkkää paskaa - oksentamista ja itsensä vihaamista. 

Vähän reilu viikossa olen laihtunut 2,7 kiloa, pelkästään sillä, että oon vähentänyt syömisiä. Ja no siis oksentanut, mutta en tiiä paljonko se on vaikuttanut. En oo liikkunut sitten yhtään, en pätkän vertaa. Ei oo kiinnostanut, en oo jaksanut, ei oo vaan huvittanut. Ja oon tän viikon aikana ryypännyt vielä kaks kertaa, ihan kunnolla. Tosin toisella kertaa oksensin kaiken ulos. Miten siis on mahdollista, että paino on tippunut noin paljon. En tiiä. Varmaan jotain nesteitä, mitkä on ihan just takasin. Valitettavasti.


Musta tuntuu, että oon pettänyt kaikki niin pahasti, enkä tiiä mitä mun pitäs tehdä. Mä oikeesti kuvittelin, että se sähköhoito pelasti mun elämän. Mä kuvittelin, että pääsin eroon kaikesta siitä paskasta. Luulin, että olisin loppuelämäni pääosin onnellinen, vaikka tiedän, että jokaisen elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Oon saanut kuulla niin lääkäreiltä, hoitajilta, vanhemmilta, sisaruksilta, isovanhemmilta ja ystäviltä kuinka mä näytän niin paljon paremmalta, pirteemmältä ja kuinka ne on niin iloisia, että mulla menee nyt paremmin. Nekin ihan tosissaan uskoo, että nyt kaikki on hyvin ja vaikuttaa aidosti ilahtuneilta tästä tilanteesta. Ne ei tiedä, että mun hymy on taas pelkkää feikkausta ja että mä oon ihan romahduspisteessä koko ajan tällä hetkellä. Ne ei tajuu kuinka se satuttaa mua kun mä valitan niille kännispäissäni, että oon lihonut yli 17 kiloa ja kuinka se ärsyttää mua ja ne vaan käskee lopettaa tollaset puheet ja sanoo et jokaikinen kilo on tullut tarpeeseen ja että mä näytän nyt niiin paljon paremmalta ja terveemmältä ja samantein mun päässä alkaa karjuminen ja saan kuunnella pitkään niitä sanoja, jotka kertovat mulle kuinka mä olen niin epäonnistunut läski paska, joka ei ansaitse yhtään mitään, josta ei ole mihinkään ja joka saisi kuolla siihen paikkaan. Niiden hyvää tarkoittavat sanat muuttuu mun päässä huudoiksi siitä kuinka oon niin läski ja saa mut vaipumaan yhä syvemmälle ahdinkoon. Ja mä vaan hymyilen, nauran ja valehtelen, että joo kyllä mä taidan olla samaa mieltä ja kaadan lisää viinaa päähän.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos sinulle ihanalle joka jaksoit käyttää aikaasi kommentoimiseen. <3