Sivut

2013/12/10

miksi, miksi, miksi

Kaikki sortuu taas. Mä en jaksa tätä. En vaan yksinkertasesti kestä. Mä hajoon miljooniksi paloiksi ja syöksyn jyrkkää rinnettä alas, joka palanen eri suuntaan. Mua ei enää ole. On vaan lähes näkymättömän pieniä siruja muistuttamassa siitä, että vihdoin tää maailma pääsi eroon siitä suuresta paskasta, jota tänne ei ikinä olisi pitänyt syntyäkään.

Sydän hakkaa. 
Pelko valtaa mut kokonaan.
Kädet tärisee.
Kyyneleet kihoo silmiin ja ympärillä sumenee.
Tunnen, miten ihmiset ympärillä tuijottaa.
Ne halveksii mua.
Ajatukseni yrittävät tehdä mut näkymättömäksi.
Onnistumatta.

Joulu lähestyy. Moni odottaa sitä innolla. Vouhottaa jo marraskuussa tulevaa vuoden parasta aikaa. Koristelee, leipoo, kuuntelee joululauluja, hankkii lahjoja, on hyvällä tuulella, odottaa loman alkua, jakaa ympärilleen rauhaa ja iloa ja lista jatkuu loputtomiin. Mä haluaisin vaan kadota maailmasta nyt. Mä en halua joulua. Liikaa ruokaa. Liikaa ihmisiä. Liikaa hymyn tekaisemista. Liikaa kyynelien pidättämistä. Liikaa väkinäistä iloa ja rakkautta. Liikaa omasta paskuudesta muistuttavia asioita. Iltaisin itken sängyssä, kun mietin kuinka oon taas onnistunut hankkimaan muille vain surkeita lahjoja, joista ne ei kuitenkaan tykkää. Miten ne joutuu valehtelemaan mulle jouluaattona päin naamaa suorastaan rakastavansa saamaansa lahjaa, koska ei ne kehtaa sanoa mulle mitä ne oikeesti ajattelee.

Ihmiset ympärillä hymyilee.
Toivottaa toisilleen hyvää joulua.
Halaa.
Syö jouluruokia.
Mä yritän pitää kyyneleet silmien takana.
Hymy huulilla hivuttaudun vessaan.
Hengitän muutaman kerran syvään.
Katson itseäni peilistä.
En enää pysty siihen.
Kyyneleet tulvivat silmiini.
Suljen silmät.
Rauhoitan itseni väkisin.
Palaan takaisin muiden luo, hymyillen leveästi.
Sama jatkuu läpi illan.

Katsoin tänään mun vanhoja kuvia. Kuvia, joissa olin kaikkein pienimmilläni, tai ainakin lähestulkoon pienimmilläni. Teki mieli alkaa vollottaa viimestä päivää, mutta en mä vaan pystynyt. Tuntu niin järkyttävän pahalta, että edes itku ei tullut. Tai en mä tiedä, vittu toikin kuulosti vaan ihan paskalta. Mutta siis mä niin kaipaan sitä vartaloa. Sillon mä tunsin itseni niin jäätävän läskiksi ja itkin omaa läskeyttäni monta kertaa päivässä ja kirosin alimpaan helvettiin ne jotka yritti saada mua syömään. Nyt mä antaisin mitä vaan jos saisin takaisin sen vartalon. Viisitoista kiloa pois. Ei se kyllä vielä riittäis, mutta ainakin olis niiiin paljon parempi kuin tää nykyinen. 

Kynnet painuu taas ihoon.
Piirtää uusia verisiä viiruja mun kehoon.
Tekee musta entistä rumemman.
Mutta mä ansaitsen tän kaiken.
Kyllä.
Mä oon niin paska. 
En mä ansaitse mitään muuta kuin pelkkää paskaa.
Rukoilen, että tää kaikki loppuu.
Mutta ei se mitään auta.
En mä usko kuitenkaan mihinkään, turhaan mä siis rukoilen.
Mun sydäntä viiltää.
KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE KUOLE.
Sä et ansaitse elää.

Näissä mun postauksissa ei oo järjen hiventäkään(en tiedä kirjotetaanko yhteen vai erikseen ihan vitun sama), koska mun pää on niin helvetin sekaisin. Mä en saa mun ajatuksista kiinni. Niitä on ihan liikaa ja ne on niin solmussa. Mä vaan niin toivoisin, että joku tulisi ja pelastaisi mut. Mutta kun mä myös samalla tiedän, että se on viimeinen asia mitä mä ansaitsen. Mun kuuluu vain kuolla. Pois tästä maailmasta, mun ei kuulu olla täällä. En ansaitse paikkaa muiden ihmisten joukossa. Kaikki vaan hajoo käsiin ja mä en ikinä tuu muuttumaan tän paremmaksi. En ikinä. Oon hukassa, ikuisesti. Oon paska, lopun elämäni. Ja kuoleman jälkeenkin. Miksi mun ympärilläni on niin paljon niin hyviä ihmisiä? En mä ansaitse heitä. En. En. En. Oonko mä vaan niin säälittävä, että todellisuudessa ne on mun lähellä, koska mun säälittävyys on niin järjetöntä, että se alkaa olla jo huvittavaa, ja sitten ne nauraa kippurassa yhdessä mulle mun selän takana?

Pelasta mut.
Vie mut pois täältä ja tee musta parempi ihminen.
Et ansaitse sitä vitun läskipallero.
Tiedän, mutta...
Pää kiinni paskiainen!
Kyyneleet valuu ja se ääni saa mut lyhistymään maahan.
Siihen mä jään.
Ylös en pääse.
Kaikki loppuu, kaikki paska katoaa.
Hah, et kai tosissas uskonut mitä äsken sanoin.
Paska vaan lisääntyy ja mä olen sen kaiken vanki niin kauan kuin tää maailma on olemassa.

2 kommenttia:

  1. Kannattaa olla onnellinen niistäkin kahdesta viikosta ja niistä päivistä kun sulla menee paremmin. Ei se itsesyyttelu tilannetta ainakaan paranna. On aivan inhimillistä että tilanne vaihtelee ja välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Itellä on ollu sama juttu et välillä tuntuu et menee hyvin mut aika usein sitä pettyy itteensä, mut olen huomannu et itteään ei kannata syyttää, koska se vaan pahentaa tilannetta. Uusi alku on aina mahdollinen : )

    Ei sinussa ole mitään vikaa, vaan oot tärkee ja arvokas ihminen just sellasena kuin oletkin. Voimia sulle paljon : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, varmaan pitäisi osata arvostaa niitä hetkiä, jolloin on mennyt hyvin, mutta kun sillon kun menee kaikki perseelleen niin ei sitä jotenkin vaan muista ja ne tuntuu vaan että joku haluu pelleillä mun kanssa ja näyttää millaista elämä oikeesti vois olla ja sit viekin sen multa taas pois niin en mä oikeen tiedä miten mun tarvis suhtautua. Voi, kun siihen uuten alkuun jaksaisikin uskoa..

      Kiitos kommentistasi ihana <3

      Poista

Kiitos sinulle ihanalle joka jaksoit käyttää aikaasi kommentoimiseen. <3