Sivut

2014/01/09

päästä irti

Se tunne.
Ei sitä voi kuvailla sanoin.
Se ei oo helpotusta, ei onnellisuutta.
Se on jotain, joka saa mielen leijumaan pilvien tasolla.
Se saa mun naamalle typerän virneen.
Se saa mun silmiin hullunkiillon.

Ehkä mä olen itsekäs.
Ehkä mä olen heikko.

Mitä sitten?
Onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?
Mua ei vain ole luotu tähän maailmaan.

Se on niin lopullista.
Ja se on se mikä saa mun mielen sekoamaan.
Hyvällä tavalla.
Lopullisuus.

2014/01/08

ELÄMÄ ON PASKAAAAAAA

Vittu mä en jaksa en kestä en pysty!!!!
Haluun kuolla heti NYT!!!
Mua ahdistaa niin helvetisti että on vaikee hengittää

Ja vittu täällä ei voida antaa mitää lääkkeitä enne kun on lääkäri tehny tulohaastattelun ja kun siinä vaan vittu kestäää. Vois edes vähän laittaa vauhtia jos haluu että pysyn hengissä.

Mulla on just nyt sellanen olo että otan mun sakset kassista ja leikkaan kurkun poikki rikki tapan vittu itteni. Hirttäydyn lakanalla lähel katto olevaan hyllyyn tai juoksen ulos ja suoraan bussin alle. Vittu helvetti perkele saatana mä haluan pois en halua olla olemassa,!;'lrislwbfwöneldlglfoeb

Okei anteeks toivon ettei kukaan lue tätä, on vaan pakkko purkaa jonnekin kun ahdistaa ihan liikaa vittu!!!! Käytän vittu viimeset voimani siihen etten nyt tee mitään tyhmää. Elän täällä vaan vittu toisten ihmisten takia, mikä helvetin järki???!??!?!!!! Ei vaan pysty

2014/01/07

epäonnistunut

Oon tyhjän päällä, enkä tiedä, mikä olis se oikee suunta. Suunta, jonne kannattais jatkaa. 
Mä en ole ikinä ollut näin hukassa ja näin masentunut. Mä en ole ikinä halunnut kuolemaa yhtä paljon, ja suunnitellut erilaisia itsemurhan toteutustapoja yhtä tarkasti.
Mutta silti, silti mä oon vielä täällä. Osittain siksi, etten halua tuottaa vanhemmilleni sitä tuskaa, jonka he joutuisivat läpikäymään kuolemani jälkeen, enkä myöskään halua sitä, että he loppuelämänsä syyttäisivät itseään mun kuolemasta, koska kokevat tehneensä jotain väärin, huolimatta siitä, että olen heille päinvastaista vakuutellut.
Osittain syynä elossaolooni on se, ettei mulla oikeesti oo pokkaa tehdä itsemurhaa. En tiedä miksei, mutta ei vaan ole. Ehkä pelkään olevani säälittävä ja järjettömän heikko muiden silmissä, jos päätyisin siihen, että lähden oman käden kautta, sillä tää maapallo on täynnä ihmisiä, jotka painii kamalien vaikeuksien kanssa, ja siitä huolimatta ne jaksaa taistella, ja herää aina seuraavana päivänä tähän maailmaan. Mä olisin pelkuri ja kaikkea muuta kuin vahva, jos jättäisin kaiken tän paskan taakseni, saaden ikuisen rauhan.

Mua myöskin häiritsee ihan kamalasti se, kuinka epäonnistunut ihminen mä olen. Ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Miten mä en saa mitään aikaiseksi, ja aina onnistun pilaamaan kaiken.
Mutta erityisesti viimeaikoina mä oon hirveesti pohtinut sitä, kuinka mä oon ollut niin järjettömän 'huono syömishäiriöinen'. (Nytkin varmasti itkisin yksikseni silmät päästä tätä epäonnistuneisuuttani, mutta sisälläni vallitseva raastava tyhjyys pitää kyyneleet otteessaan, eikä päästä niitä silmiini asti.) Mä jouduin kyllä syömishäiriöni takia nuorisopsykiatriselle osastolle ja mut laitettiin letkuruokintaan, enkä aluksi saanut tehdä muuta kuin maata sängyssä. (Paitsi wc-käynnit.) Tämä siksi, että mun pää oli mennyt niin totaalisen sekaisin, ja pakonomainen liikunta vielä viimeisten hengenvetojenkin jälkeen, jatkuva kaloreiden kyttäys, pohdinta siitä, oliko Pepsi MAXin 1kcal/250ml nyt kuitenkin liikaa tai voiko edes vettä juoda, kun siitäkin lihoaa, toistuva vaa'alla ravaaminen, itsensä tuijottaminen peilistä, huomaten kuinka kroppa vaan suurenee koko ajan, vaikka vaa'an luku pienenee, täyttivät päiväni kaikkien normaaliin elämään kuuluvien asioiden sijaan aina siihen asti, kunnes mulla oli enää pari päivää aikaa elää, ennen kuin henki lähtisi, jos jatkaisin samaa tahtia.

Silti mun kalloon ei vieläkään mahdu se diagnoosi, joka mun papereissa komeilee. Mä en vaan usko sitä, että mä olisin muka sairastunut siihen. En pysty sitä myöntämään. 
Ja kyllä. On mulla tälle hyvät perusteetkin. (Ainaki omasta mielestä.)
Mä en ikinä ollut kovin laiha. (Okei joo, sen verran olin, että nyt antaisin mitä vaan siitä kropasta.) Mun painoindeksi oli paljon korkeempi, kuin monilla muilla samasta sairaudesta kärsivillä. Oon nyt viime päivien aikana todennut, että yksi mun vanhoista osastokavereista on hädin tuskin siinä bmissä, missä mä olin pienimmilläni. Lisäks kun oon löytänyt yhden blogin, jota kirjoittaa paranemassa oleva anoreksiaa sairastava tyttö, niin hänkään tuskin vielä on siinä bmissä, milä mulla oli kun olin pienimmilläni. Mikä helvetin sotanorsu mä oikeen oon ollut? Tai siis kyllä mä sen oon tiennyt, mutta miksei muut sitä voinu myöntää?
Toisekseen, miten on mahdollista, että mun paino tuli takas niin saatanan nopeesti? Tuntuu, että muut kamppailee tän painonnosto asian kanssa koko ajan, kun meinaa paino syömisestä huolimatta tippua. Mikä helvetti siinä on, että mä tulin näin järkyttävän kokoiseksi ihan hetkessä? 
Mä en pysty tajuumaan oikeesti tätä ja oon kaiken muun lisäks tän takia aivan rikki. Mä oon ollut totaalisen epäonnistunut syömishäiriöinen. 
Tosiasia on, että mun suhde ruokaan on tällakin hetkellä aivan vääränlainen. Mä syön niin väärin kun vaa voi syödä. Mä en oo päässyt itseinhosta ja kroppaan kohdistuvasta vihasta eroon. Mä en pysty kertomaan kenellekään kuinka vituillaan mun syömiset, oksentaminen, liikkuminen, kroppainho ja kaikki muu ruokaan liittyvä on, koska mä pelkään ihan hullna sitä, että mikä diagnoosi niillä nyt on heittää pöytään. Mä en kestäisi kuulla sitä. Ei ei ei. En saa olla niin paska ihminen. (En siis pidä paskana niitä ihmisiä, joilla joku näistä kyseisistä diagnoseista on, joita juuri ajattelen, mutta mulla itselläni se kruunais tän kaiken epäonnistuneisuuden täydellisesti.) 

Huomenna mä menen osastolle. En tie mikä siinä on järki, mutta menen silti. Ehkä etäisyys tähän meiän perheen arkeen, antaa mulle mahdollisuuden olla piilottamatta omaa oloa ja feikata sen sijaan kuinka kaikki on nii loistavasti, ja ehkä mä siellä pystyn käsittelemäänkin sit niitä mun ongelmia. Ehkä...?
Ääääääääääääh...mun pää on niin täynnä kaikkia ajatuksia, mutta en pysty niitä kirjoittamaan, koska kännykällä sitä on ärsyttävä tehdä ja toisekseen tästä tulis aivan liian pitkä, kilometripostaus. Muutenkin musta tuntuu aika turhalta kirjoittaa nykyään mitään blogia, koska ei se jotenkin enää toimi sellain terapeuttisena tää kirjottamine. Ja kun sen lisäks tuntuu, ettei ektään oikeestaan kiinnosta. Tai siis oon kyllä saanut muutamilta ihanilta ihmisiltä kommenttia aina silloin tällöin, ja ne on ollut mulle tooosi tärkeitä, mutta en silti tiedä...ehkä tästä olis hyötyä, jos mä joskus oikeesti uskaltautuisin näyttään näitä tekstejä mun omahoitajalle? Sit tää ei ois ehkä mennyt ihan hukkaan? Pää räjähtäää.