Sivut

2014/02/27

ei vielä

En tiedä miten päin mun pitäis just nyt olla. Tuntuu niin pahalta ja on vaikee hengittää. Haluan vaan tappaa itseni. Nyt. Ei kymmenen minuutin päästä. Mutta mä en pysty siihen. En voi olla ajattelematta sitä kaikkea paskaa minkä sillä aiheuttaisin mun perheelle. Hautajaiskulut ja kaikki. Musta vaan tuntuu, että mä murenen kohta pieniksi murusiksi niin ettei mua enää saada kasaan. Mä hajoan.

Huomenna pitäis mennä kahville kaverin kanssa. En tiedä mistä mä sille puhuisin. Ollaan tavallaan läheisiä mutta kuitenkin jotenkin hirveen etäisiä. En oikein osaa kuvailla millasissa väleissä me ollaan. Ja illalla pitäis mennä syömään ravintolaan ystävän synttäreiden kunniaksi. Mä äsken katoin sitä ruokalistaa ja mua ahdistaa niin helvetin paljon. Ruoka on taas yks helvetti mulle, en tiedä pitäisikö sitä syödä vai olla syömättä. En tiedä miten pystyn syömään niin paljon ihmisten nähden. Oon niin vitun läski. Oksettaa pelkkä ajatuskin.

Mut nyt ketipinorit naamaan ja tieto pois. Olenpahan sitten hengissä vielä huomenaamulla.

2014/02/25

pakenenko mä täälä vain kaikkea

Mä en oikein tiedä onko tää osastolla oleminen mulle hyväksi vai ei. Ainakin mun syömishäiriö on alkanut oireilla taas entistä pahemmin, minkä luulen johtuvan siitä, että täälä osastolla on neljä ihan sairaan laihaa anorektikkoa, eikä tosiaan tunnu yhtään helpommalta olla normaalipainoinen kun heitä katsoo.

Toinen asia on, että vietettyäni osastolla nyt enemmän aikaa yhteen mittaan, niin olen huomannut, että täälä mun on jotenkin helpompi olla. Ei mun masentuneisuus mihinkään oo hävinnyt, mutta täälä mulla ei ole sellaista jatkuvaa tarvetta päästä pois. En oikein osaa sitä selittää, mutta siis kun muualla mulla on koko ajan sellanen olo, etten vaan pysty kertakaikkiaan olemaan, haluan vaan hävitä johonkin mahdollisimman nopeasti. Täälä mulla on jotenkin sellanen olo, että mun on helpompi vaan olla ja se kaikki paska mun päässä siirtyy täälä ollessa hiukan taka-alalle. Uskon tän kaiken johtuvan siitä, että täälä ollesa mä oon irti siitä normaalista maailmasta ja tavalliseta elämästä. Tuntuu, että täälä mä en tavallaan elä elämää. Tai siis että oon jokinlaisessa kuplassa, irti kaikesta normaalista. En osaa sanoa onko tää hyvä vai huono juttu, sillä aina, heti kun astun ulos osaston ovesta, se kaikki sama paska hyökkää salamannopeesti takaisin mun päähän. Taas tulee se olo, että mun on päästävä pois, mä en pysty olla. On vaan niin helvetin vaikee olla.

Tuntuu, että oon niin yksin tän kaiken kanssa. En osaa selittää kellekään sitä tunnetta, joka mun sisällä vallitsee, joten miten kukaan edes voisi pystyä ymmärtämään miltä musta tuntuu? Miten kukaan voi auttaa mua, jos ne ei pysty ymmärtämään? En vaan jaksaisi. Mä niin tahdon pois täältä. Mutta mä en voi lähteä. Mä en voi tehdä sitä mun perheelle. Mutta tä on vaan niin helvetin raskasta roikkua täälä toisten vuoksi. Tiedän, etten oo ainoo, joka niin kokee. Musta vaan tuntuu tää niin tyhmältä, sillä en ymmärrä miksi mun pitäis jäädä tänne, kun oon niin kamala ihminen.

2014/02/23

miksi olla kun ei ole kuitenkaan

Harhailen yksin kadulla
ilman ainuttakaan päämäärää.
Tuuli heiluttaa puita
ja mun hiuksia.
Haluaisin huutaa keuhkot tyhjäksi
jotta saisin pois kaiken tän tuskan mun sisältä.

Mä en vaan pysty siihen
enkä oikeestaan mihinkään muuhunkaan.
On kylmä ja niin pimeää
etten näe kunnolla.
Mun rintaan sattuu kovaa mutta se kipu
 se ei ole mitään mun sisäisen tuskan rinnalla.

Oon niin yksin ja hylätty
ettei edes yksikään lintu uskalla lähestyä mua.
Mun päässä on liikaa ajatuksia
jotka sotkeentuvat toisiinsa.
En tiedä kestäisikö kukaan muu
sitä sekasortoa joka mun sisällä vallitsee.

Eikö olisi vain parempi
ettei mua olisi ollenkaan.
Enkö voisi vain lopettaa
tätä kaikkea nyt.
Ketä se kiinnostaa jos lähden
oman käden kautta.

2014/02/22

eikö voisi jo olla aika

Mä en oo ikinä koko elämäni aikana halunnut kuolla niin paljon kuin mä nyt tahdon. En oo myöskään ikinä tuntenut itseäni näin toivottomaksi ja vihatuksi. Missään ei näy pienintäkään valonpilkahdusta. Ei mitään, mihin voisi tarttua estääkseen itseään vajoamasta. Tällä hetkellä mä odotan eniten sitä hetkeä, jolloin mä pääsen eroon tästä kaikesta lopullisesti, jolloin mun henki ei enää kulje, eikä mun tarvitse olla olemassa enää yhtään koskaan ikinä.


Musta tuntuu, että mä teen kaiken väärin. Mitään en osaa tehdä niin kuin pitäisi. Ja silloin kun pitäisi tehdä jotain, niin tietenkään en oo tehnyt sitä. Mä päästän suustani aina väärät sanat ja väärällä hetkellä. Mä olen ruma ja lihava. Mä olen tyhmä ja turha. Mä olen toivoton tapaus, josta ei ikinä tuu mitään hyvää.


Oon varma, että kaikki vihaa mua. Siis ne, jotka mut edes hiukan tietävät. Mä vain tiedän sen. Ei musta voi kukaan pitää. Mun ystävätkin on vaan liian ystävällisiä, eikä ne kehtaa sanoa mulle suoraan, ettei niitä oikeesti kiinnosta olla mun seurassa, mutta eilenkin kun olin ulkona muutaman kanssa, niin tunsin olevani niin epätoivottua seuraa, eikä todellakaan ollut sellanen olo, että oisin kuulunu siihen porukkaan. Olin niin vitun ulkopuolinen ja yksin, vaikka ympärillä riittikin porukkaa paljonkin. Osastollakin tuntuu, että jokainen hoitaja saa tehdä pirusti töitä sen eteen, että ne saa esitettyä mulle niin kuin ne muka oikeesti sietäis mua, vaikka todellisuudessa niiden tekis mieli huutaa mulle: "Painu helvettiin täältä".


Miksi mä en siis vaan saa kuolla pois täältä? Mitä järkeä mun on roikkua täällä, kun en muuta tee kuin aiheuta pelkkää paskaa kaikille? Miksi ihmiset ei enää osaa sanoa mulle suoraan sitä mitä ajattelee? Miksi niiden täytyy valehdella päin naamaa, että ne muka välittää musta? Miksi ne sanoo mulle, etten saa tappaa itseeni? Miksi ne sanoo, että mun pitää elää ja ettei ne kestäisi jos mä kuolisin? Mitä ne siitä saa, että tekee omasta elämästään vaan entistä paskempaa? Miksi mä en kuollut, sillon kun yritin itseni tappaa? Miksi mä oon täällä yhä vieläkin?

2014/02/20

sanat loppuu, eikä ajatus kulje

En tiedä miksi mä tännekään enää kirjotan mitään. Mitä vitun järkeä on tässäkään?

Kun kaikki on pelkkää paskaa, mistään ei tule mitään, mikään ei kiinnosta, millään ei oo väliä, mikään ei tunnu hyvältä...miksei sillon saa luovuttaa? Miksei sillon saa päästää irti? Miksi täytyy väkisin roikkua kiinni tässä maailmassa, vaikka se vaan lisää mun pahaa oloa?

Miksen mä saa jo poistua täältä, vaikka tuntuu, ettei ole yhtäkään keinoa, jolla mut voitais pelastaa, paitsi se jos mun annettais kuolla. Se on ainoa keino, jolla mä saisin tän toivottomuuden ja loputtoman paskan pois ja sen tilalle rauhan.

Mitä jos mä en olekaan sairas? Mitä jos mulla ei olekaan masennusta, vaan sen sijaan olenkin vaan viallinen ihminen? Mitä jos tähän ei oo parannuskeinoa?

En vain pysty. En jaksa. En halua.

2014/02/10

fuck my life

"Nää mun college-housut on kutistunu pesussa"
"Sä oot vaan kasvanut niin paljon"

Joo vittu anteeks mä tiiän et oon lihonu niin saatanasti!! Oon niin vitun läskiperse ettei kukaan oo näin saatanan läski. Huomisesta lähtien mä en syö enää mitään, EN MITÄÄN!!! Juon vaan jotain vitun funlightia (anteeks kun en osaa kirjottaa edes). Okei sori mä tiän, etten pysty olla täysin syömättä, mut rupeen kumminkin kontrolloimaan mun syömisiä ihan tosissaan. Ykskään herkku ei mene mun kurkusta alas enää, se on varma! Ja syön ruokaa niin vähän kuin mahdollista. Leivän syömisen lopetan kokonaan. Se vaan turvottaa. Ainoo mitä mä näin alkuun saan syödä, on kaurapuuro sokerittomalla mehukeitolla ja raejuustolla. Ja se fun light mehu.

Ja sit mun täytyy saada tää läskiperse liikkeelle. Pakko. Ihan pakko. Liikunta nyt vaan on sellasta, että ihmisten täytyy sitä harrastaa. Ihan jo perusterveyden vuoksi. Mutta mun pitää sitä harrastaa siks että pääsen eroon näistä läskeistä. Mutta suurin työ tehdään keittiössä.

Vittu mun elämä on paskaa. Siinä ei oo mitään järkeä. Ei mitään. Mä en nää kavereita melkeen koskaan. Ja sit ku nään, ni vaan ryyppään. Oon vitun alkoholisti. Mä en harrasta mitään. Mä en lue koskaan mitään. Mä en kato ikinä mitään telkkariohjelmia tai leffoja. Mä en käy missään. Mä en tee mitään. Mulla ei oo mitään sisältöä elämässä. Oikeesti eikö joku vois vaan tappaa mut, että pääsisin pois tästä paskasta.

2014/02/09

jotain paskaa

Mä en tiedä mitä mun pitäis ajatella. Kaikki tuntuu niin vaikeelta ja toivottomalta. Tuntuu, ettei mistään tuu yhtään mitään ja etten mä tuu ikinä saavuttamaan mitään mun elämässä. Suurin toive tällä hetkellä on kuolema. Miksi mun muka pitäis elää, kun mun elämässä ei oo mitään järkeä? Mun ajatuskaan ei oikein kulje, enkä saa kirjoitettua mitään järkevää. Tää on pelkkää paskaa, tä mitä mä tänne kirjotan.

Kaiken muun paskan lisäks mä oon vielä onnistunut lihottamaan itseni ihan järkyttävän läskiksi. Mä en oo painanu näin paljoo kertaakaan mun elämäni aikana. En ikinä. Mua kuvottaa itteni. Miten mä voinkin olla näin hirveen läskipaska? En mä siis ole mitenkään ylipainoinen, mun bmi on 21,6, mutta oon mä silti lähempänä ylipainon rajaa kuin alipainon rajaa. Ja se on mulle ihan liikaa. Mä en saa olla näin lihava. Mulla pursuu jenkkakahvat, kun pistän housut jalkaan, ja vatsamakkarat tursuu istuessa. Mä en kestä tätä. Niin, no miksi en sitten tee asialle mitään? Koska oon vitun laiskapaska. Oon päättänyt, että viimeistään hiihtolomaviikon jälkeen alan tekemään asialle jotain. Hiihtoloma ei oo ens, mutta sit seuraavalla viikolla.

Ei tästä nyt tuu yhtään mitään. Voi paska. Mun piti kirjottaa pitkä teksti siitä miten mulla menee, mutta nyt tästä ei sit tuu yhtään mitään, koska mun ajatus ei kulje ollenkaan. Voi vittu, anteeks kun oon tällane paska.