Sivut

2014/03/28

hohto on vain harha

Mä makaan sängyssä. En pysty liikkumaan. Mä haluan vaan kuolla.
Miksi tä kaikki loppu taas kuin seinään? Miksen vain pitänyt turpaani kiinni?
Taas mä pidän kädessäni niitä kahta vaaleanpunaista pientä pilleriä.
Ne kulkee alas mun kurkusta. Kohta pääsen taas irti tästä maailmasta. Hetkeksi.

Mutta ei tää riitä. Mun on päästävä pois lopullisesti.

2014/03/24

kaikki on paremmin lopulta

Äänet mun ympärillä hiljenee
Liikettäkään ei enää näy
Äkkiä olen yksin, ympärilläni on vain mustaa

Luovuttaminen pyörii mielessä
Unohdun kokonaan, kukaan ei muista
Onni on sana jonka merkitystä en ymmärrä
Valun yhä syvemmälle pimeyteen, kohti helvettiä
Usko parempaan ei kuulu mun ajatuksiin enää
Tunnen pelkkää kylmää tuskaa ja ahdistusta
Allani maa alkaa pettää, kohta putoan

Vastentahtoisuudestani huolimatta mä lähden
Ilontunne alkaa vallata mut, kun sä hymyilet
Elämä, mä tunnen sen ensikertaa vuosiin
Lähelläs oon vain hetken, mutta se on jotain ihmeellistä
Äkkiä kaikki muuttuu, oon kuin eri ihminen

2014/03/23

musta ei oo mihinkään

Jooo.....nyt loppus SGD. Tai se loppu kyllä jo aikasemmin. Ei se vaan sovi mulle sitten alkuunkaan. Se aiheutti sen, että musta kaikki oli liikaa. Ei olis pitänyt syödä mitään. Ja musta oli tyhmää ettei kasviksia laskettu päivän kaloreihin ja plääh. Meni siihen, että jos mä jotain sain syötyä nii ei ollu kahta kysymystäkään siitä, etteikö se olis sit päätynyt samantein jonnekin minne sen ei kuuluis mennä. Muutenkin mulle järkevin vaihtoehto on luutavasti se, että mä tarkkailen syömisiä, mutta että mulla ei oo mitään valmiiks suunniteltua kalorimäärää. Ja sit voin aina välillä pitää paastoja. En mä tiiä. Ei mulla muuta tavotetta oo kun se et saisin itteeni ees vähän pienemmäks vajaassa kahessa kuukaudessa. Säälittävää...

Perjantai ilta..miksei se vaan voinu jatkua loputtomiin? Mulla oli pitkästä aikaa oikeesti kivaa ja mä oikeesti nautin. Miks mulla on näitä hyviä hetkiä niin harvoin? Mä ehkä ymmärtäisin, että mun elämässä on jotain järkeä, jos näitä hetkiä olis edes kerran kuussa. Ja oli siinäki sit tietty omat paskat seurauksensa, mutta mä oisin voinu jäädä siihen loppuelämäkseni. äääääääää....mä en oo ikinä halunnu elää mitään hetkeä uudestaan niin paljon kun mä nyt haluisin elää sen perjantai illan ja yön. Mä tiedän, että se ei ois ikinä johtanu mihinkään. En mä edes oo toivonu saati halunnu sitä missään vaiheessa, mutta se hetki. Voi luoja. Jos oikeesti pystyy nauttimaan jostain hetkestä niin paljon. Ihan kun oisin ollu taivaassa. Ei sitä pysty sanoiks laittaa. Toivottavasti mää muistan sen loppuelämäni niin saan ehkä edes hiukan toivoa mun elämään..

Oon ruvennut miettimään, että pitäiskö mun alkaa lukee koulukirjoi. Mä en meinaa muista enää mitää koulujuttuja.. Mut musta alkaa tuntuu, että pitäis oikeesti tehdä muutakin kun maata osaston sohvalla tuijottamas töllöö ja tekemäs sudokuja. Mun on pakko ruveta tekeen jotain, koska mä oon tajunnu, että se ei edistä mun parantumista tippaakaan, että oon tekemättä mitään. Siitä vois olla jotain hyötyykin, että jos mä yrittäsin pakottaa itteni johonkin. Mä haluun päästä mun elämässä eteenpäin, jos kuolema ei oo vaihtoehto. Miks mä haluisin, että mulla ei oo elämää? Siis tarkotan, että just vaan makaan päivät pitkät, enkä tee mitään. Ei se oo elämää. Jos mun kerran täytyy yrittää elää, niin enkö vois sit oikeesti elää kunnolla? Ei tästä helppoo tuu, ei todellakaan. Mutta mun täytyy alkaa tekee enemmän, jos oikeesti haluun päästä elämässä eteenpäin.

2014/03/21

paskan vuodatusta

En oo taas saanu aikaseks päivittää tänne mitään. Ei sinänsä oo tapahtunut mitään. Tai ei edes sinänsä. En mä tiedä. Alkaa turhauttamaan, että vaikka mä kuinka joka päivä yritän miettiä ja keksiä jotain hyvää tässä maailmassa ja syitä sille, miksen oikeesti vielä lähtis. Silti mun jokainen päivä päättyy siihen, että meen sänkyyn ja suljen silmät samalla toivoen, ettei ne enää koskaan aukee.

Mun voimat on tällä hetkellä ihan totaalisen lopussa. Ainoa syy, miksi mä en oo vielä päättänyt mun elämää, on se et en oikeesti haluais tehdä sitä mun perheelle ja kavereille. Vaikka mulla onkin sellanen olo, että ei mun kavereita kyllä kiinnostais ja ajan myötä mun perhekin ois vaan helpottunu, ku ne huomais kuin paljon helpompaa niiden elämä olis ilman mua.

Syömishäiriö on nostanut päätään tässä viimesen parin viikon aikana ihan liikaa. Mä en ole laiha. Tuskin musta ikinä sellasta enää tuleekaan, mutta mulla on silti syömishäiriö. Ja mä vihaan sitä tällä hetkellä melkein yhtä paljon kuin itseäni. Ja se on paljon se. Tuntuu, että sellasesta päivästä, kun en olis oksentanut kertaakaan on pieni ikuisuus. Ja sellasesta viikosta, etten oo oksentanut...? En tiedä.

Sain tänään onneksi sanottua, kun oli palaveri, että kuinka paha tää tilanne oikeesti on. Ne ei meinaan tienny mun oksentamisesta. Tai ties ne että mulla on sitä ollu, mutta ei ne tienny et vieläkin ja varsinkin näin paljon. Mä ihan todella haluisin päästä oksentamisesta eroon. Nyt siihen luvattiin onneks antaa enemmän tukea ja seurata siel osastolla, että en menis oksentaan. Saa nähdä miten pystyn syömään nyt kun sitä vahditaan, mutta kun mä en oikeesti haluu pilata mun fyysistä terveyttä yhtään enempää tällä oksentelulla. Nytkin on käsi täynnä pieniä ruhjeita ja mustelmia ja naamassa ihottumaa. Hampaat on varmaan ihan pilalla..En uskalla mennä hammaslääkäriin. Vihaan sitäkin kun mun kaula ja naama on ihan turvoksissa koko ajan.

Tällä hetkellä mua vituttaa ihan sikana myös se, et menin viiltelemään sunnuntaina. Mun käsi on ihan kauhee ja mua hävettää ne jäljet ihan hirveesti. Mä haluisin ne pois siitä. En kestä kattoo edes. Joo tiiän, oon varmaan säälittävä paska ja ei mun käsi varmaan oo ollenkaan paha, kun on niitä paljon pahempiakin, mutta mä vihaan mun kättä. En viiltele enää koskaan minnekään näkyvään paikkaan. Yritän olla muutenki kokonaan ilman. Nyt on menny jo 4 päivää. Tää on viides.

ÄÄ nyt ei jaksa enempää vaikka pää melkein tulvii......

2014/03/17

oon aivan sekasin

Mulla on ihan järkyttävän paha olla. Jokanen minuutti on taistelua siitä, että saan pidettyä itseni hengissä, sen sijaan, että etsisin lähimmän junaradan ja hyppäisin alas sillalta suoraan seuraavan junan alle. Vihaan itseeni niin älyttömästi, että en tiedä voiko tän enempää edes vihata ketään. Mä oon niin sillä rajalla, että päätänkö elämäni vai yritänkö taistella ja jaksaa vielä seuraavaan päivään.

Eilen illalla, kun palasin kotoota osastolle, kävin ensimmäisenä hakee ahdistuslääkettä. Se hoitaja, joka sitä mulle anto, alko kyseleen multa kaikkea, että miten vkloppu meni ja millanen olo oli ja millanen olo mulla nyt on ja vastasin vaa koko ajan että ihan ok, vaikkei se tosiaan ollu totuus. Se kysyi myös "Onko sulla nyt itsetuhoinen olo?" Vastasin "Ei oo" Meni 5 minuuttia ja mä makasin huoneeni lattialla kuulokkeet korvilla käsi verilammikossa, joka vaan kasvo koko ajan. Tuijotin niitä viittä uutta viiltoa, jotka mun käsivarressa tuijotti takasin. Mua kadutti, mutta sairaalla tavalla mua myös hymyilytti. Mä en saanut noustua siitä ylös. Tuntu vaan että ei jaksa nyt. Makasin siinä sitten varmaan yli puol tuntia tuijotellen sitä, miten se tummanpunainen veri levisi ja kun se näytti jotenkin niin kauniilta. Mä oon aivan sekaisin. Nytkin haluaisin vain tuijottaa niitä haavoja, mutten mä voi tässä yhteisissä tiloissa olla ilman pitkähihasta...

Ainoo, mikä musta tällä hetkellä tuntuu hyvältä, on se, että aloitin nyt sen skinny girl dietin. Mä niin toivon, että onnistun siinä ja saan mun painon putoomaan.

2014/03/16

pelkkää paskaa


Viime päivät on menny aivan perseelleen syömisten osalta. Ihan kuin kontrolli olis ollu jonkun muun käsissä. En mä nyt sinänsä oo ahminut, mutta oon syönyt aivan liikaa. Ja oksentelu...sitä on ollu enemmän ku laki sallii. Kaiken huippuna se, että mä en oikeesti liiku lähestulkoon ollenkaan. Huomenna tää saa kuitenkin muuttua. En saa enää keksiä tekosyitä, joiden verukkeella mulla muka on lupa syödä enemmän.



Päätin nyt sit kuitenkin testaa sitä Skinny girl diettiä. Siinä pysytään sentään alle 1000 kcal joka päivä, mutta saa kuitenkin jotain syödä. Lisään siihen kyl pari omaa sääntöä, että en mee ihan täysin sen dietin mukaan. Jos tää ei millään suju, niin sit sen sijaan luultavimmin mä meinaan alkaa laihduttaa omilla rajoilla ja paastoilla sillon kun siltä tuntuu.



Mulla on paska olla, mutta on mulla huonomminki menny. Viime viikko oli yks helvetti. Toistaseks tällä hetkellä menee ees jonkun verran paremmin kun viime viikolla, mutta jotenkin pelkään että romahdus ei oo kaukana ja kohta ollaan taas niin alhaalla, että tuskin alemmas voi päästä.

2014/03/14

elämä on paskaa

5 päivää ja oon oksentanu 13 kertaa. Oikeesti mitä vittua?! Tä on niin hirveetä. Mä vihaan itteäni joka kerran jälkeen vaan entistä enemmän ja mun naama on ku mikäki jätti ilmapallo ja kaula on kanssa turvonnu varmaan kaksinkertaseks. Mä en tiedä miten mä pääsen tästä eroon, mutta pakko mun on jotain keksiä. Muuten käy vielä niin, että mulla ei oo ollenkaa hampaita suussa ja ties mitä muuta kamalaa.

Onko jollain jotain vinkkejä siihen, että miten pääsee oksentamisesta eroon? Se miten mä sillon joskus pääsin siitä eroon, oli se että lopetin syömisen. En vaan oo varma, että onko se niin järkevä keino... Oon yrittäny sitä, että olisin tunnin syömisen jälkeen jonkun seurassa, mutta sekään ei aina auta, koska välillä oon mennyt vielä senkin jälkeen oksentamaan, vaikkei siitä oo yhtään mitään hyötyä. Tää on niin sairasta! Mun on aivan pakko saada tälle loppu.

2014/03/13

ei enää tyhjiä lupauksia, vaan vihdoinkin tekoja

Mä en tiedä ärsyttääkö mua tällä hetkellä mikään muu niin paljon kuin se, että mä teen itselleni jatkuvasti lupauksia, joita en kuitenkaan pidä. Lähinnä syömistä koskien. Tyhjiä lupauksia toinen toisen perään.


Tänne blogiinki oon ties mitä luvannu ja kirjotellu kuinka mä lopetan syömisen ynnä muuta. Esimerkiksi yhteen postaukseen kirjoitin "rupeen kumminkin kontrolloimaan mun syömisiä ihan tosissaan. Ykskään herkku ei mene mun kurkusta alas enää, se on varma! Ja syön ruokaa niin vähän kuin mahdollista. Leivän syömisen lopetan kokonaan. Se vaan turvottaa. Ainoo mitä mä näin alkuun saan syödä, on kaurapuuro sokerittomalla mehukeitolla ja raejuustolla. Ja se fun light mehu." Mut pidinkö tästä kiinni? Tuskin edes kahta tuntia. Siis oikeesti mikä helvetin järki siinä on, että mä uhoon tänne lopettavani syömisen ja selitän kuinka mä alan oikeesti nyt liikkumaan. Mut PASKAT. Mä oon silti edelleen tää sama paska, joka ei saa mitään aikaseksi, eikä pysty oleen ilman ruokaa.


Musta alkaa tuntuu, että oon ikuinen läskipaskaluuseri. Mulle on varmaan alkanu kehittyy bulimia, sillä mä syön ihan kaikkee turhaa ja sitten mä juoksen vessaan ja tungen pään pönttöön. Mä mätän sitä helvetin ruokaa suuhuni aivan liikaa. Muutenkin itken läskejäni ihan tarpeeksi, niin miksi ihmeessä mun pitää sitten syödä niitä itselleni lisää.


Mä oon miettinyt tätä painoasiaa aika paljon nyt muutaman viime päivän aikana. Välillä oon kattonu peiliin miettien, että ehkä mä en ookaan niin läski kuin mä luulen. Ehkä mä oonkin ihan sopiva. Voisin jopa olla itteeni tyytyväinen, kunhan saisin treenattua ittestäni hiukan timmimmän, mutta että ei mun tarveis laihuttaa. Suurimman osan ajasta mä kuitenkin oon sitä mieltä, että oon aivan liian suuri ja läski.

Mut siis hei ihan oikeesti. Kun mä kerran oon sitä mieltä, niin miksi ihmeessä mä en tee asialle mitään? Miksi mä vaan jatkan syömistä ja liikkumattomuutta? Oon niin väsynyt siihen, että ajattelen kuinka mä lopetan syömisen huomenna, maanantaina, ens kuussa, sit kun sitä ja tätä on ollu ensin jne. Ja että sit annan sitä ennen itselleni luvan syödä ihan mitä vaan "koska mä sit alan oikeesti tiukentaa syömisiä ja lopetan herkut". Mut kun sit ku tulee se päivä jollon mun pitäis lopettaa syöminen, niin enpä mä sitä sit lopetakaan. Keksin taas uuden tekosyyn sille, miks mun tarvii siirtää sitä päivää eteenpäin.



Oon päättänyt, että tähän tulee nyt muutos. En kestä tällästä pelleilyy enää. Mun on saatava paino alas. Mun on laihduttava. Mun on lopetettava tää jatkuva liikasyöminen. Mä yritän nyt tehdä lupauksen, jonka oikeesti pystyn pitämään. Mä hankin vihon, josta teen itselleni tsemppivihon. Kerään sinne motivaatiokuvia ja -lauseita. Kirjaan sinne mun edistymisen. Oon miettiny, että en seurais mun painoa, sillä mun vaa'asta on patteri loppu ja tiedän, etten saa siihen hankittua uutta mun saamattomuuteni takia. Toinen syy on se, etten mä osastolla kumminkaan pääse puntarille aamuisin. Enkä siis kyllä muutenkaan. Ajattelin, että vois olla parempi idea seurata edistystä mittanauhan avulla. Mittaisin aina aamulla reiden läskeimmän kohdan, pohkeen, lantion, vyötärön, rinnanympäryksen ja käsivarren paksuimman kohdan. Voi olla, että merkkaan tosin ylös niitä mittoja vaan viikon välein, koska niissä tuskin yhdessä vuorokaudessa tapahtuu mitään suurta ja ihmeellistä.

Mun uus paraskaveri, mittanauha.
(ei ole mun käsi. oliskin...)

En vaan oo saanu vielä päätettyä, että mikä olis järkevin keino alkaa laihduttaa. Oon miettiny, että asettaisin itse jonkun päivittäisen kalorirajan ja välillä olis paastopäiviä.

Muut vaihtoehdot:




Noissa on kaikissa omat hyvät ja huonot puolensa.

Skinny girl diet vois olla kaikkein paras näistä. Siinä saa syödä jonkin verran kumminki, mutta ei mitään hirveitä määriä, joten voi olla, että se olis näin alkuun se paras vaihtoehto, koska oon kumminkin tässä nyt tottunut syömään ihan kunnolla, niin jos yhtäkkiä pudottaisin kalorit ihan tosi alas, niin en tiedä onnistuisinko pysymään siinä dietissä sitten. 

Toi healthy skinny girl diet olis sillai varmaan helpoin, mutta noi määrät näyttää kamalan suurilta. Siis joo, jos ton alottaa, niin eihän tota määrää oo pakko syödä, mutta tiedän, että jos mulla on mahdollisuus syödä ton verran, on hyvin todennäköstä, että sit syön myös oikeesti sen verran. Ja sit se, että mä meen sinne osastolle vielä tänään tai huomenna, niin ongelmaks tulee toi liikkuminen. Kun tossa pitää vähintään 3 kertaa viikossa liikkua puol tuntia, niin en tiedä kuinka se onnistuu siellä osastolla. Ei se nyt varmaan ois mahdoton juttu, ja tää on varmaan taas tota tekosyiden hakemista, mutta joo...

ABC dietti mua houkuttelis ihan kauheena, mutta kun tiiän, että jos yhtäkkii pudottaa kalorit noin alas tästä mitä oon tässä nyt kumminki jo aika kauan vetänyt, niin repsahtamisen vaara on ihan hirveen suuri. Tää vois olla ihan hyvä vaihtoehto sit sen jälkeen, jos ensin onnistun viemään jonkun toisen dietin, jonku vähän helpomman, ensin läpi.


No, mulla on tässä vielä muutama päivä aikaa miettiä, kun joka tapauksessa, päädyn mä sitten mihin tahansa vaihtoehtoon, niin alotan sen anyway maanantaina, ens viikolla siis. Jos päädyn johonkin noista dieteistä, enkä siihen omaan kalorirajaan, niin mä teen kyllä jonkun verran muutoksia siihen. Tai siis kun ens viikon perjantaina tiedän, että tulee mentyä ryypiskelemään, niin jätän alkoholista tulevat kalorit laskematta. En mä kumminkaan niin usein juo alkoholia, että se jotenkin ratkaisevasti tulis vaikuttamaan tuloksiin. 


Teen mahdollisesti oman sivunsa tälle dietti hommalle, muttaa saa nyt nähdä.

2014/03/12

mikään ei ole oikea ratkaisu

Oon pahoillani, mutta oon yhä hengissä.
Koittakaa kestää.


Tässä on nyt tapahtunut muutamia asioita, 
joita en ois ikinä kuvitellu joutuvani kokemaan.


Viime viikon maanantaista torstaihin mun päässä, 
siellä ei pyörinyt mitään muuta kuin erilaisia tapoja,
joilla voisin riistää hengen itseltäni.


Ongelma oli, että mä pelkäsin liikaa.
Mä pelkäsin - ja pelkään yhä edelleen -
aivan hirveästi sitä, että mä epäonnistun.

Ei se sinänsä olis mikään maailmanloppu,
mutta kun on siinä pari juttua...
Jotenkin koen sen hirveän nolona asiana,
että epäonnistuu itsemurhayrityksessä.


Tulee sellainen olo, että muut ajattelee mun tienneen koko ajan,
kuinka mä tulisin epäonnistumaan.
Ne miettii, että mä vaan halusin hakea huomiota.
Vaikka ei se tosiaan oo niin. Ei sitten alkuunkaan.
Sen jälkeen onkin sitten vielä paskempaa elää.


Toinen suuri syy mun pelolle on se, 
että jos mä epäonnistun itseni tappamisessa,
seurauksena voi olla vammautuminen.
Mä en tiedä miten selviäisin sellasesta.
Kun elämä on muutenkin paskaa,
kaikki tuntuu vaikeelta ja ylitsepääsemättömältä,
niin se, että sitten vielä vammautuisi.
En mä voisi elää sellaista elämää.
En mä vaan kestäisi. 

En siis missään nimessä yritä mollata
tai väheksyä ihmisiä, joilla on jonkin sortin vamma.
En todellakaan. 
Päinvastoin, mä kunnioitan niitä,
jotka jatkaa päivästä toiseen ylimääräisistä vaikeuksista huolimatta.
Itse mä en vaan usko, että mulla olis enää voimia siihen,
että yrittäisin sopeutua elämään jonkin vamman kanssa,
kaiken tän muun lisäksi.


No joo, toi yllä oleva teksti ei nyt varinaisesti liittynyt siihen,
mitä mun oikeesti piti tulla tänne kirjottamaan.

Se mitä mä en oikeesti kuvitellu ikinä joutuvani kokemaan,
se kaikki alko perjantaina, viime viikolla.

Meillä oli perhepalaveri osastolla.
Lähinnä se oli sitä, että mun porukat jutteli lääkärin kanssa,
mä tuijotin ikkunasta ulos miettien jotain ihan muuta,
välillä kommentoin tosi vittumaisesti johonkin.

Lääkäri halus sitten puhua mun kanssa kahdestaan,
heti sen meiän palaverin jälkeen.
Porukat sit lähti ja me mentiin kahestaan sen lääkärin huoneeseen.
Tai no tuli sinne vissiin mun omahoitajakin.

Siinä ne sitten kyseli multa kaiken näköstä.
Melkeen heti se lääkäri alko uhkailla mua suljetulla.
Mä sanoin, etten vittu mene minnekään suljetulle osastolle.
Siinä aikamme kinasteltua, se totes että okei,
se riittää, että jään viikonlopuks osastolle, enkä mee kotiin.
Se kuitenkin sanoi, että haluaa vielä keskustella mun kanssa uudestaan.

No, mä jotenkin arvasin, että se puhu vaan paskaa.
Mä tiesin, että se alko tekemään sitä lähetettä suljetulle,
vaikka mulle se sanoi, että ei sitä tee ainakaan vielä.
Niimpä mä sit ajattelin, että häippäsen sieltä.
Menin laittaa kengät jalkaa ja otin takin ja laukun mukaan.
Kun mä pääsin osaston ovelle, niin eiköhän se ollut sitten lukittu.
Ihan vaan siksi, etten mä pääsisi ulos.

Jäin sitten kyttäämään siihen ovelle.
Jonkun ajan päästä yks hoitaja oli tulossa osastolle.
Toinen hoitsu meni avaa sille ovea ja mä livahdin siitä välistä ulos.
Juoksin rappusia alas ja karkasin ulos.
Jonkun ajan päästä kuulin kun joku juoksi mun takana.
Yks hoitaja oli lähteny mun perään ja melkein sai mut kiinni,
mutta lähin juokseen, niin ei se sit lähteny perään.

Mä kävelin niin kovaa ku pystyin 
ja vilkuilin taakse vähän väliä vainoharhasena.
Jonkun ajan päästä iskä soitti mulle.
Se sanoi, että mun perään on lähetetty poliisit.
Se yritti taivutella mua kertomaan sille missä oon.

Olin ehtiny jo aika kauas.
Seisoin junaradan yli menevällä sillalla ja nojasin kaiteeseen.
Olin lähellä hypätä, mutta jokin mua esti tekemästä sitä.
Aloin miettiä, että mitä jos mä kuitenkin vielä yrittäisin.
Voinko mä siinä muka menettää jotain?

Jatkoin matkaa ja jonkun ajan päästä suostuin kertoon iskälle missä oon.
Se tuli hakeen mut ja ajeltiin jossain ja juteltiin.
Se soitti sinne osastolle ja se soitti mun lääkärille.
Jossain vaiheessa ne sit suostu ilmottaan poliisille, ettei mua tarttee enää ettiä.

Se lääkäri sano, että meillä on kaks vaihtoehtoo.
Se, että iskä ajais mut suoraan sinne suljetulle,
tai sitten mentäs takasin osastolle
ja keskusteltais sen lääkärin kanssa, 
jotta se vois arvioida, että oliks se tehny virhearvion
ja että hän vois mahdollisesti peruuttaa sen M1-lähetteen.

Jonkun ajan kuluttuu me sit mentiin sinne osastolle.
Heti kun menin sinne lääkärin huoneeseen ni kävi selväks,
että sillä ei todellakaan ollut aikeita edes harkita lähetteen perumista.
Se siis puhu pelkkää sontaa.

Mulla palo käämit ihan toden teolla. 
Mä annoin kyllä sen lääkärin kuulla kunniansa kunnolla.
Raivosin siellä aika kauan, kunnes se laitto meiät käytävälle oottaan.
En pystyny hillitsee itteeni yhtään.
Mä paiskoin ovia, hypin tasa jalkaa,
paiskoin mun tavaroita, löin täysillä seinää,
potkin kenkiäni jalasta, huusin ja raivosin.
En edes tiedä mitä kaikkea mä siellä tein.

Mä raivoon todella harvoin,
enkä oo ikinä ennen raivonnu missään muualla kun kotona.
En sielläkään ikinä niin paljon kun tuolla osastolla.

Ne hoitsut yritti tuputtaa mulle jotain rauhottavia,
mutta niillekkin vaan haistattelin ja sanoin etten todellakaan ota.
Siellä sitten ooteltiin ambulanssia,
koska sinne suljetulle ei saanu mennä omalla autolla.


Siellä mä sitten vietin viikonlopun,
lukkojen takana ilman,
että oisin vähääkään saanut hengittää ulkoilmaa.
Eilen pääsin kotiin, onneksi.

Tai no ei siellä loppujen lopuksi niin kamalaa ollut.
Mutta jotenkin se on kauheen ahistavaa,
että muut päättää siitä saatko mennä ulos vai et.

Mulla oli muutenkin siellä yllättävän hyvä olo.
Tai no siis sillon perjantai illalla ja lauantaina.
Musta tuntuu, että siihen vaikutti se,
että olin sillon perjantaina saanut kulkea yksin ulkona
ja miettiä asioita ihan rauhassa,
mutta sitäkin enemmän se,
että sain purettua mun sisälle kertynyttä vihaa
siellä osastolla sillon ennen kun lähin suljetulle.


No, mutta eipä sekään sitten kauan kestänyt,
vaan mieli alko laskea aika nopeeseen tahtiin.
Mun oli vain pakko siellä valehdella niille lääkäreille,
että mulla on edelleen hyvä olo, eikä ahdista,
koska muuten en olis päässyt sieltä vielä pois.

Nyt oon kotona, koska osastolla ei ollut paikkaa.
Tosin, oisin päässyt sinne tänään,
mutta oon kipee, niin oon nyt kotona.
Mutta huomenna tai viimeistään perjantaina
meen kai takas sille kriisiosastolle,
jolla mä oon tammikuusta asti ollut.
Oikeestaan olin mä siellä syksylläkin.


Mä en siis ikinä ois uskonut,
että mä voisin raivota noin kovasti,
vielä jossain muualla kuin kotona,
enkä oikeestaan sielläkään.
Enkä myöskään olis ikinä uskonut,
että joudun oikeesti suljetulle osastolle.

Mä en yhtään tiedä, mitä mä nyt aion.
Mitä tulee tapahtuun jatkossa.
En mä kyllä oikein jaksa sitä edes miettiä.
Kuoleman toiveet on palannu takasin
ja nyt ne pyörii mun päässä taas 24/7.

Mä en oikein tiedä mitä kannattais tehdä.
Tiedän, ettei oo hyväks pitää kaikkea sisällään.
Siitä ei seuraa muuta kuin lisää paskaa.
Mutta kun en mä voi niille siellä osastolla
kertoa myöskään sitä, mitä mun päässä todellisuudessa liikkuu.
Se tarkottais sitä, että ei menis kun hetki niin oisin takas suljetulla.

Miksi mikään ei riitä?
Miksi tää paska ei ikinä lopu?
Miksi mä oon edes syntynyt tähän maailmaan?
Miksi ketään kiinnostais paskan vertaa se,
että elänkö mä vai en?
Miksi mä en pysty päättämään tätä kaikkea,
ainakaan vielä toistaiseksi?
Miksi?


Anteeksi, että tästä postauksesta tuli näin pitkä.
No, ei kenenkään tätä pakko oo lukea.
Itsellenihän mä tätä periaatteessa kirjotan.
Joten ei kai mun tarvi mitään anteeks pyydellä tässä...

2014/03/04

askshskkakvwownqbkqlqöqiqjev

Ei siis vittu mä en enää kestä en pysty en jaksa eieieieiieieieieiieieiieiekek tappakaa mut!!!!'

2014/03/02

onko mut tuomittu tähän loppuelämäksi

Eka kerta mun elämässä kun oksensin jossain julkisella paikalla (jos osastoa ei lasketa). Mä kuvittelin, ettei tätä tulis ikinä tapahtumaan, mutta olin väärässä. Siis oikeesti. Mä menin ja oksensin ravintolan vessassa mun kavereiden odottaessa oven takana. Mä alan olla niin loppu tän asian kanssa. Enää ei löydy varmaan yhtäkään paikkaa, jossa mä en vois mennä oksentamaan. Multa varmaan tippuu kohta hampaat suusta. En tiedä enää mitä mun pitäis ajatella. 

Mulla ei oo oikeestaan kuin yksi vaihtoehto, jos tahdon päästä eroon tästä oksentamisesta. Mun täytyy lopettaa syöminen taas lähestulkoon kokonaan. Se on ainoo keino estää se, että oon taas pää pöntössä ja sormet kurkussa.

Mä osastolla ollessani pystyinkin olla aika hyvin syömättä. En syönyt siellä oikeestaan mitään viime viikolla. Mutta kun mä tuun kotiin...siis mä en tiedä voiko itseään vihata näin paljon, mutta ihan oikeesti, oon koko viikonlopun mättänyt aivan liikaa ruokaa. Oon varmasti lihonut, enkä mitään vähän. Tänään kun katoin itseäni peilistä, mun teki mieli hakea keittiöstä veitsi ja leikata kaikki se läski pois musta. Mä en vaan kestä enää. Mulle tulee niin hirvee olo kun kaikki sika laihat ihmiset valittaa kun ne on niin "läskejä" ja sitten oon minä joka on oikeesti läski. Mun on pakko alkaa laihduttamaan jos haluan päästä edes hiukan lähemmäs mielenrauhaa.