Sivut

2014/03/12

mikään ei ole oikea ratkaisu

Oon pahoillani, mutta oon yhä hengissä.
Koittakaa kestää.


Tässä on nyt tapahtunut muutamia asioita, 
joita en ois ikinä kuvitellu joutuvani kokemaan.


Viime viikon maanantaista torstaihin mun päässä, 
siellä ei pyörinyt mitään muuta kuin erilaisia tapoja,
joilla voisin riistää hengen itseltäni.


Ongelma oli, että mä pelkäsin liikaa.
Mä pelkäsin - ja pelkään yhä edelleen -
aivan hirveästi sitä, että mä epäonnistun.

Ei se sinänsä olis mikään maailmanloppu,
mutta kun on siinä pari juttua...
Jotenkin koen sen hirveän nolona asiana,
että epäonnistuu itsemurhayrityksessä.


Tulee sellainen olo, että muut ajattelee mun tienneen koko ajan,
kuinka mä tulisin epäonnistumaan.
Ne miettii, että mä vaan halusin hakea huomiota.
Vaikka ei se tosiaan oo niin. Ei sitten alkuunkaan.
Sen jälkeen onkin sitten vielä paskempaa elää.


Toinen suuri syy mun pelolle on se, 
että jos mä epäonnistun itseni tappamisessa,
seurauksena voi olla vammautuminen.
Mä en tiedä miten selviäisin sellasesta.
Kun elämä on muutenkin paskaa,
kaikki tuntuu vaikeelta ja ylitsepääsemättömältä,
niin se, että sitten vielä vammautuisi.
En mä voisi elää sellaista elämää.
En mä vaan kestäisi. 

En siis missään nimessä yritä mollata
tai väheksyä ihmisiä, joilla on jonkin sortin vamma.
En todellakaan. 
Päinvastoin, mä kunnioitan niitä,
jotka jatkaa päivästä toiseen ylimääräisistä vaikeuksista huolimatta.
Itse mä en vaan usko, että mulla olis enää voimia siihen,
että yrittäisin sopeutua elämään jonkin vamman kanssa,
kaiken tän muun lisäksi.


No joo, toi yllä oleva teksti ei nyt varinaisesti liittynyt siihen,
mitä mun oikeesti piti tulla tänne kirjottamaan.

Se mitä mä en oikeesti kuvitellu ikinä joutuvani kokemaan,
se kaikki alko perjantaina, viime viikolla.

Meillä oli perhepalaveri osastolla.
Lähinnä se oli sitä, että mun porukat jutteli lääkärin kanssa,
mä tuijotin ikkunasta ulos miettien jotain ihan muuta,
välillä kommentoin tosi vittumaisesti johonkin.

Lääkäri halus sitten puhua mun kanssa kahdestaan,
heti sen meiän palaverin jälkeen.
Porukat sit lähti ja me mentiin kahestaan sen lääkärin huoneeseen.
Tai no tuli sinne vissiin mun omahoitajakin.

Siinä ne sitten kyseli multa kaiken näköstä.
Melkeen heti se lääkäri alko uhkailla mua suljetulla.
Mä sanoin, etten vittu mene minnekään suljetulle osastolle.
Siinä aikamme kinasteltua, se totes että okei,
se riittää, että jään viikonlopuks osastolle, enkä mee kotiin.
Se kuitenkin sanoi, että haluaa vielä keskustella mun kanssa uudestaan.

No, mä jotenkin arvasin, että se puhu vaan paskaa.
Mä tiesin, että se alko tekemään sitä lähetettä suljetulle,
vaikka mulle se sanoi, että ei sitä tee ainakaan vielä.
Niimpä mä sit ajattelin, että häippäsen sieltä.
Menin laittaa kengät jalkaa ja otin takin ja laukun mukaan.
Kun mä pääsin osaston ovelle, niin eiköhän se ollut sitten lukittu.
Ihan vaan siksi, etten mä pääsisi ulos.

Jäin sitten kyttäämään siihen ovelle.
Jonkun ajan päästä yks hoitaja oli tulossa osastolle.
Toinen hoitsu meni avaa sille ovea ja mä livahdin siitä välistä ulos.
Juoksin rappusia alas ja karkasin ulos.
Jonkun ajan päästä kuulin kun joku juoksi mun takana.
Yks hoitaja oli lähteny mun perään ja melkein sai mut kiinni,
mutta lähin juokseen, niin ei se sit lähteny perään.

Mä kävelin niin kovaa ku pystyin 
ja vilkuilin taakse vähän väliä vainoharhasena.
Jonkun ajan päästä iskä soitti mulle.
Se sanoi, että mun perään on lähetetty poliisit.
Se yritti taivutella mua kertomaan sille missä oon.

Olin ehtiny jo aika kauas.
Seisoin junaradan yli menevällä sillalla ja nojasin kaiteeseen.
Olin lähellä hypätä, mutta jokin mua esti tekemästä sitä.
Aloin miettiä, että mitä jos mä kuitenkin vielä yrittäisin.
Voinko mä siinä muka menettää jotain?

Jatkoin matkaa ja jonkun ajan päästä suostuin kertoon iskälle missä oon.
Se tuli hakeen mut ja ajeltiin jossain ja juteltiin.
Se soitti sinne osastolle ja se soitti mun lääkärille.
Jossain vaiheessa ne sit suostu ilmottaan poliisille, ettei mua tarttee enää ettiä.

Se lääkäri sano, että meillä on kaks vaihtoehtoo.
Se, että iskä ajais mut suoraan sinne suljetulle,
tai sitten mentäs takasin osastolle
ja keskusteltais sen lääkärin kanssa, 
jotta se vois arvioida, että oliks se tehny virhearvion
ja että hän vois mahdollisesti peruuttaa sen M1-lähetteen.

Jonkun ajan kuluttuu me sit mentiin sinne osastolle.
Heti kun menin sinne lääkärin huoneeseen ni kävi selväks,
että sillä ei todellakaan ollut aikeita edes harkita lähetteen perumista.
Se siis puhu pelkkää sontaa.

Mulla palo käämit ihan toden teolla. 
Mä annoin kyllä sen lääkärin kuulla kunniansa kunnolla.
Raivosin siellä aika kauan, kunnes se laitto meiät käytävälle oottaan.
En pystyny hillitsee itteeni yhtään.
Mä paiskoin ovia, hypin tasa jalkaa,
paiskoin mun tavaroita, löin täysillä seinää,
potkin kenkiäni jalasta, huusin ja raivosin.
En edes tiedä mitä kaikkea mä siellä tein.

Mä raivoon todella harvoin,
enkä oo ikinä ennen raivonnu missään muualla kun kotona.
En sielläkään ikinä niin paljon kun tuolla osastolla.

Ne hoitsut yritti tuputtaa mulle jotain rauhottavia,
mutta niillekkin vaan haistattelin ja sanoin etten todellakaan ota.
Siellä sitten ooteltiin ambulanssia,
koska sinne suljetulle ei saanu mennä omalla autolla.


Siellä mä sitten vietin viikonlopun,
lukkojen takana ilman,
että oisin vähääkään saanut hengittää ulkoilmaa.
Eilen pääsin kotiin, onneksi.

Tai no ei siellä loppujen lopuksi niin kamalaa ollut.
Mutta jotenkin se on kauheen ahistavaa,
että muut päättää siitä saatko mennä ulos vai et.

Mulla oli muutenkin siellä yllättävän hyvä olo.
Tai no siis sillon perjantai illalla ja lauantaina.
Musta tuntuu, että siihen vaikutti se,
että olin sillon perjantaina saanut kulkea yksin ulkona
ja miettiä asioita ihan rauhassa,
mutta sitäkin enemmän se,
että sain purettua mun sisälle kertynyttä vihaa
siellä osastolla sillon ennen kun lähin suljetulle.


No, mutta eipä sekään sitten kauan kestänyt,
vaan mieli alko laskea aika nopeeseen tahtiin.
Mun oli vain pakko siellä valehdella niille lääkäreille,
että mulla on edelleen hyvä olo, eikä ahdista,
koska muuten en olis päässyt sieltä vielä pois.

Nyt oon kotona, koska osastolla ei ollut paikkaa.
Tosin, oisin päässyt sinne tänään,
mutta oon kipee, niin oon nyt kotona.
Mutta huomenna tai viimeistään perjantaina
meen kai takas sille kriisiosastolle,
jolla mä oon tammikuusta asti ollut.
Oikeestaan olin mä siellä syksylläkin.


Mä en siis ikinä ois uskonut,
että mä voisin raivota noin kovasti,
vielä jossain muualla kuin kotona,
enkä oikeestaan sielläkään.
Enkä myöskään olis ikinä uskonut,
että joudun oikeesti suljetulle osastolle.

Mä en yhtään tiedä, mitä mä nyt aion.
Mitä tulee tapahtuun jatkossa.
En mä kyllä oikein jaksa sitä edes miettiä.
Kuoleman toiveet on palannu takasin
ja nyt ne pyörii mun päässä taas 24/7.

Mä en oikein tiedä mitä kannattais tehdä.
Tiedän, ettei oo hyväks pitää kaikkea sisällään.
Siitä ei seuraa muuta kuin lisää paskaa.
Mutta kun en mä voi niille siellä osastolla
kertoa myöskään sitä, mitä mun päässä todellisuudessa liikkuu.
Se tarkottais sitä, että ei menis kun hetki niin oisin takas suljetulla.

Miksi mikään ei riitä?
Miksi tää paska ei ikinä lopu?
Miksi mä oon edes syntynyt tähän maailmaan?
Miksi ketään kiinnostais paskan vertaa se,
että elänkö mä vai en?
Miksi mä en pysty päättämään tätä kaikkea,
ainakaan vielä toistaiseksi?
Miksi?


Anteeksi, että tästä postauksesta tuli näin pitkä.
No, ei kenenkään tätä pakko oo lukea.
Itsellenihän mä tätä periaatteessa kirjotan.
Joten ei kai mun tarvi mitään anteeks pyydellä tässä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos sinulle ihanalle joka jaksoit käyttää aikaasi kommentoimiseen. <3