Sivut

2014/04/26

nothing's right

Siitä haluaa päästää irti.
Mutta ei se ole itsestä kiinni.
Se puristaa niin tiukasti,
kiristää otettaan jatkuvasti.

Pelkkä mun läsnäolo saa pahan valloilleen.
Kaikki tuntuu menevän pieleen,
kun mä saavun paikalle.
Eikö edes joskus voisi olla vain hyvää?
Edes hetken.

Mä kävelen tietä pitkin ja aurinko paistaa.
Musiikki pauhaa kuulokkeissa, 
mutten mä sitä oikeastaan kuuntele.
Olen oikeasti jossain aivan muualla.
Se on vain mun ulkokuori, joka siellä liikkuu.

Ei enää tunnu paljon miltään.
Elän vaan tätä samaa paskaa päivästä toiseen.
Sitten tulee viikonloppu ja juon itseni humalaan.
Ihan kuin ei olisi muutenkin tarpeeksi paskaa.

Psykoterapeutti puhuu mulle.
Mä nyökkäilen ja myötäilen.
Todellisuudessa mulla ei oo hajuakaan mitä se sanoo.
Mä vain tuijotan kelloa,
yritän saada viisareita liikkuman nopeammin.
Tuloksetta.

Tunnen, että jotakin on pielessä.
Jokin on väärin, solmussa, lukkojen takana.
Mutta en mä voi sitä korjata tai pelastaa.
Koska en tiedä, mikä se on, joka ei ole nyt kohdallaan.

Itken sisälläni, mutta kyyneleitä ei valu.
Ne huomaa jo, ettei mun hymy oo aito.
Mutta ei ne sano sitä mulle suoraan.
Ei ne uskalla, koska pelkäävät todellisuutta.

2014/04/16

näin se nyt vaan menee, eikä muuksi muutu

Välillä mä mietin, että mä haluaisin nähdä tulevaisuuteen. Jos sitä sitten näkisi, että mun elämä tulee jatkuun tänä samana paskana vielä 5, 10, 50 vuoden päästä, niin voisin todistaa muillekin, että ei kannata yrittää, mä voin kuolla nyt ja sillä selvä. Miksi mun pitäis olla täällä yhteiskunnan riippakivenä, kuluttamassa rahoja, hoitopaikkoja ja kaikkea muuta, mitä joku muu tarvitsee oikeasti mua enemmän, jos tää ei kerran tästä tuu ikinä mikskään muuttumaan.

Ei tässä vaan oo mitään järkeä. Nään todella usein unia, joissa yritän tappaa itseni. Yhteen uneen mahtuu yleensä vähintään kymmenen itsemurhayritystä, mutten koskaan kuole. (Kirjoitin tähän jo joitain esimerkkejä, mutta ajattelin, että en halua, että kukaan menee yrittämään niitä tapoja, varsinkaan niin, että on saanut ne päähänsä mun kirjoituksistani ja sitten kuolee sen takia, joten katsoin parhaaksi jättää ne pois.) Normaalisti ihminen kyllä kuolisi niillä tavoilla, mutta en minä. Mua ahdistaa ne unet, koska ne jotenkin näyttää mulle, etten mitenkään tuu pääsemään pakoon mun ongelmia. Mun on vaan elettävä niiden kanssa. Ja se on paskaa. 

Viikonloppuna olin kaverin kanssa baarissa. Mulla oli kerrankin aidosti kiva ilta ja join kerrankin sopivasti, enkä liikaa. Lähdettiin jossain vaiheessa sit taksijonoa kohti mun kaverin kanssa. Mentiin eri suuntiin, joten otettiin eri taksit. Taksijonon vieressä mulle tuli jotenkin outo olo. Sanoin mun kaverille, että se voi jo lähteä, mä soitan yhdelle toiselle kaverille viel ennen ku otan taksin. Sit ku se lähti, mä menin vähän matkan päähän takseista. 

Aloin kuulla ääniä, tai äänen, joka käski mua ottamaan yliannostuksen. Se sanoi, että jos en ota niin tapahtuu jotain pahaa. Mä en pystyny tekemään sille mitään ja vaikka mä en olisi todellakaan halunnut ottaa niitä lääkkeitä, niin mä kuitenkin huuhdoin ne alas kurkusta yhellä siiderillä mikä mulle oli jääny laukkuun. Muistan vaan miten ohikulkijat katso mua oudosti kun kaadoin pienestä paperipussista(?) pillereitä käteen ja huitasin ne naamaan. Osa niistä tippu maahan ja sit mä keräilen siellä keskellä yötä jotain vitun lääkkeitä maasta ja tungen alas kurkusta. 

Jäin siihen seisomaan hetkeksi ja mun ahdistus alko nousta. Mun tarkotuksena ei ollu yrittää tappaa itseeni, enkä olis edes ottanut niitä pillereitä, ellen olis kuullu sitä vitun kamalaa ääntä, joka käski mua niin kauan, että olin vetänyt kaikki lääkkeet, jotka mulla oli. Otin taksin ja käskin sen ajaa osastolle. En ihan tarkkaan muista mitä sen jälkeen oon tapahtunut, paitsi sen kun olin osaston vessassa tunkemassa sormia kurkkuun, jotta saisin ees osan lääkkeistä vielä ulos eikä olis niin paha olo. Jossain vaiheessa mut oli ilmeisesti viety ensiapuun ja sieltä akuuteille sisätaudeille.

Miksi, miksi helvetissä mun täytyy aina pilata kaikki? Kun kerrankin mulla on hyvä ilta, niin sitten mä paskon senkin täydellisesti. Mä en yleensä kanna lääkkeitä mukana missään ja mä en edes oikein tiedä miksi ne oli mulla mukana. Mä olin kotona vissiin tonkinut niitä äidin kaapeista ja laatikoista ja osa mulla oli omassa kaapissa. Mä en oikein tiedä, koska mä oon toiminu niin, etten ite oo kunnolla ees tiedostanut mitä mä oon ollu tekemässä. Ihan kuin mulla ois ollu joku toinen ihminen sisällä, joka ohjailee mun liikkeitä.

Mä alan hajota tähän kaikkeen. Ei mun pää pysty käsittelemään tällasta. Tä on vaan ihan liikaa mulle. Ja niin että ens viikon torstaina avohoitoon????? EIEIEIEIEIEIEIEI. En mä pysty. Ei se voi mennä niin. Voi vittu!! 7 kk osastolla ja sitten hups, nyt ootkin sitten melkein omillas. Anteeks nyt vaan, mutta en mä pysty. Ei tuu onnistumaan. Pakko, PAKKO keksiä joku muu ratkasu. Mun lääkäri, ei se voi kirjaa mua ulos. Ei vaan voi.

2014/04/10

vitun 183

"Se on aina enemmän kuin sä luulet.
Sä et tule koskaan saavuttamaan sitä.
Fuck you ja painu helvettiin.
Sieltä sä oot tullu ja sinne sä päädyt."

Mä tunnen.
Vai tunnenko sittenkään?

Onko tä kipua, tuskaa, levottomuutta,
kaipuuta, vihaa, kiukkua, surua,
pettymystä, inhoa, vitutusta,
kaikkea niitä, vai ei mitään niistä?

Mä en tiedä, miltä musta tuntuu.
Mulla ei kuitenkaan ole tyhjää oloa.
Ei todellakaan.
Mä olen kaikkea muuta kuin tyhjä.

Olen täynnä pahaa.
Paha asuu mussa, mun joka solussa.

Mä en ole mitään muuta.
En mitään muuta, kuin täyttä pahuutta.

Mä en usko, että mulla on masennusta.
Se on jotain muuta.
Se liittyy tähän mun pahuuteen.
Mut on vain luotu pahaksi ja mun elämä paskaksi.

Mun jokaisesta askeleesta tarttuu maahan lisää pahaa.
Mun jokainen hengähdys vapauttaa maailmaan lisää pahaa.
Jokainen sydämen lyönti mun rinnassa pumppaa lisää pahuutta tähän maailmaan.
Se pahuus asuu mussa, mä olen se pahuus.

Mä tahdon pois täältä.
Mahdollisimman nopeasti.
Mun on päästävä pois.
Tän on pakko loppua.

Mä kävelen kadulla ja siellä se seisoo.
Se mies, se näyttää mulle keskisormea ja tuijottaa mua.
Tuijotan takaisin, eikä sitä enää ole.
Se katosi, kokonaan.

Mä istun bussissa.
Joku koputtaa mun olkapäähän.
Katon ympärilleni, muttei missään näy ketään.
Vain kuski, yksi matkustaja kolmannella rivillä ja minä.

Kävelen kauppakeskuksessa.
Teiniporukka seisoo rivissä ja nauraa.
"Vittu mikä läski" ne huutaa ja osoittaa mua.
Vilkaisen niiden suuntaan, mutten näe ainuttakaan teiniä missään.

Oikeesti päästäkää mut pois.
Mä en kuulu tähän maailmaan.
En todellakaan.
Miksen mä kuole??????????????

2014/04/07

yksin

Mun jalat kuljettaa mua eteenpäin.
Aurinko paistaa.
Mä pysähdyn ja ne autot ajaa mun ylitse.
Toinen toisensa jälkeen.

Aivan kuin oisin jonkin kuplan sisällä.
Jossain toisessa maailmassa.
Mä en oikein hahmota, mitä mun ympärillä on.

Kävelen robottimaisesti siihen huoneeseen.
Istun sille vihreelle tuolille, jolla mä aina istun.
Tuijotan toisessa tuolissa olevaa varjoa.
Oon aivan jossain muualla.

Kuulen hoitajan äänen.
Ihan kuin se tulis jonkun seinän takaa.
Havahdun ja kysyn mitä se sanoi.
Mun suusta irtoo pari sanaa ja mä vaan tuijotan.

Millon?
Kauanko täytyy vielä odottaa?
Mä en enää halua elää.