Sivut

2014/05/28

i'm an evil and fucked up bitch

En enää kirjoita syömiseen liittyvistä asioista tähän bogiin. Tein uuden käyttäjän, jolla aloitin kirjoittamaan blogia, jonne puran syömisen aiheuttamaa päänsisäistä sekasortoa ja tunteita, joita mun laihdutusyritys aiheuttaa. Toivottavasti niitä tuloksiakin alkaa oikeasti tulla... Syynä tähän ehkä se, että oon tähän blogiin kirjoitellu muutenki pääasiassa kaikkee muuta paskaa kuin niitä syömis/laihdutus juttuja. Toisekseen, en halua sotkea näitä kahta keskenään enää, sillä ne on kaksi täysin erillistä juttua, niin ku on aina ollutkin. Toki ne vaikuttaa toisiinsa, mutta en silti koe, että kumpikaan johtu kummastakaan (selkeesti sanottu ja sillee...) Mun uusi blogi on myös julkinen, mutta en aio sen osoitetta tänne laittaa. Jos jollain on kiinnostusta päästä sitä lukemaan, tai vilkaisemaan, niin kannattaa laittaa sähköpostia osoitteeseen keveinaskelin@gmail.com ja mielellään kertoa vähän itestään.

Olen saamaton. Olen paska. Olen iljettävin eliö, joka tältä maapallolta löytyy.
Mun kuuluisi olla kuollut. Mutta olen niin ilkeä, etten ole tappanut itseäni - vielä.

Ajatukset pyörii ympyrää. Sanat toistaa itseään. Huulluus kummittelee milloin tahtoo.
Mikään ei tunnu olevan mun omissa käsissä. Silti kaikki on.

Mä en tiedä mitä mä tahdon. Mä en tiedä mitä mä tunnen. Mä en tiedä kuka mä olen.
En hahmota itseäni kunnolla. Kaikki on sumun peitossa. Näen vaan ne hehkuvat rajat mun ympärillä.

Käytökseni vaihtelee laidasta laitaan. Pahimmillaan jopa minuutin välein.
Mä olen sekava. Outo. Kummajainen. Sairas. Kuitenkin niin tavallinen. Tylsä.

En enää erota hyvää ja pahaa toisistaan. Kaikki sulautuu yhteen.
Haluaisin eroon lääkkeistä. Haluaisin juoda itseni humalaan - pysyvään sellaiseen.



2014/05/23

valheista rakentuva elämä

Teen itsestäni kiireisen.
Raahaudun jonnekin pois kotoa,
vaihtoehtoisesti juoksen ympäri taloa,
pyyhin pölyt viidettä kertaa samasta kohtaa.

Pakenen ajatuksiani kiireeseen.
En saa antaa niiden tuhota mua.
En saa olla niin heikko.
On vaan pakko jaksaa,
olla kuin kaikki olisi hyvin.

Hetkittäin uskon itsekin omat valheeni.
Totuus iskee kuitenkin aina vasten kasvoja,
vielä moninkertaisesti aikaisempaa tuskallisempana.

Onko kyse vain siitä, etten osaa päästää irti?
Haluanko oikeasti elää tässä tuskassa?
Uskottelenko vain itselleni päinvastaista?

Ei, ei se voi olla niin.
Kyllä mä tahdon tästä eroon.
En vain usko sen olevan mahdollista.
Taistelen ja teen parhaani,
mutta se vain tuhoaa mua yhä enemmän.

Elämä on mulle liian vaikeaa.
Mulla ei ole keinoja siitä selviämiseen.
Tahdon vain pois, pois, pois...

2014/05/19

läskipaska, josta ei ikinä tule laihaa

Tungen ruokaa suuhun siihen tahtiin kuin se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni, siltä ainakin tuntuu. Ei edes ole nälkä. Joku kusipää mun päässä haluaa mun lihovan. Se haluaa tehdä musta vitunmoisen läskiporsaan - eiku ainiin hups, mähän olen jo sellainen. Sitten on se toinen paskiainen, joka alkaa kirkua mun päässä "OKSENNA OKSENNA OKSENNA!! NYT EIKÄ YHTÄÄN MYÖHEMMIN!!"

Itken vessassa ja tungen sormia kurkkuun ties kuinka monennetta kertaa tänään. Kurkku turpoaa ja tuntuu, että tukehdun. En voi lopettaa, sillä se huutaa liian kovaa "OKSENNA VIELÄ!! YRITÄ NYT VIELÄ!! NIIN KAUAN ETTÄ SISÄELIMET ON MELKEIN ULKONA!!" Pesen kädet ja naaman. Vedän vesssan. Lyyhistyn lattialle ja tärisen.

Vilkaisen kokovartalopeiliin kävellessäni sen ohi. Alkaa oksettaa. Vihaan kroppaani aivan liikaa. En tajua miten edes voi olla mahdollista tuntea näin paljon vihaa. Näen myös levinneiden meikkien sotkemat, turvonneet kasvot.

Pikkuveli tulee vastaan ja tekaisen hymyn kasvoilleni. Menen ruokkimaan koiran ja menen sitten sen kanssa takapihalle. Yritän käyttäytyä kuin mitään ongelmia ei missään vaiheessa olisi ollutkaan, mutta samalla tuntuu kuin sisälläni käytäisiin kolmatta maailman sotaa.

Voisinko vain kadota? Haihtua ilmaan ja lakata olemasta, fyysisesti. Tuntuu, ettei musta enää ole jäljellä mitään muuta kuin ulkokuori. Mun keho elää ja sen sisällä asuu hirviöitä, jotka ohjailee mun toimia. Mua ei ole. Kaikki näkee mut, mutta ei mua ole oikeesti. Miks tää on tällasta paskaa?

2014/05/18

kuinka voit poistua, jos taaksepäin ei voi astua?

Synkät pilvet muuttuvat vähitellen,
vaihtuvat hetkiksi paremmiksi.
Hetket pitenevät päiviksi,
aurinko paistaa ja minä nauran.

Käyttäydyn jo enemmän muiden tavoin.
Huolehdin hygieniastani,
syön sopivasti(?) ja harrastan liikuntaa.
Teen kotitöitä ja tanssahtelen.

Sitten koittaa taas hetki,
hetki, jolloin mä muistan todellisuuden.
Kaikki edellä kuvattu,
se oli kaikkea muuta kun aitoa.

Turrutin tunteeni ajatusteni mukana.
Piilotin todellisuuden päivänvalolta.
Helppo nauraa ja hymyillä,
kertoa vitsejä ja siivoilla paikkoja.

Ai, helppoa vai?
Tiettyyn pisteeseen asti sitä aina kestää.
Sitten käy liian raskaaksi ja kaikki palaa,
pahempana kuin koskaan.

Yht'äkkiä kaikilla itselle tärkeillä ihmisillä,
heillä tuntuu olevan liian vaikeaa.
Olenko vain ollut sokea ja tyhmä?
Elänyt omassa kuplassani yksin.

En osaa auttaa mitenkään,
näen kärsimystä ympärilläni aivan liikaa.
Olen hyödytön,
ei minusta ole avuksi kellekään.

Ei, ei, en vain pysty tähän.
Sisälläni on liikaa hirviöitä.
Ne vievät minut kauemmas muista.
Eivät anna lupaa välittää mistään.

Käskevät unohtaa ympäröivän elämän.
Tuhoavat solujani saastaisilla katseillaan.
Peittävät kaiken kerta toisensa jälkeen,
päästävät valloilleen entistä kammottavampina.

Pelastusta ei ole vaan likaisia valheita,
puhtaan valkoiseksi maalattuja.
Se haluaa tuoda Helvetin tänne,
ja mä olen koekaniini.

Tikarit pistelevät mua sisältäpäin,
työntävät mua lähemmäs kuolemaa.
Mä hajoan ja samaa tahtia vajoan.
Kohti piemyttä ikuista.

2014/05/16

the walls will break

"On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"

15.5.2014
Miksi mä olen vielä täällä?
Tuo oli se päivä,
takaraja,
mun piti olla poissa.

Vielä tulee se päivä,
kun se saa muurit kaadettua.
Ne Saatanan pirut,
ne pääsee taas valloilleen.

Mä en ole enää se,
joka päättää, 
kenellä on valta.

Ne pyristelee vastaan,
taukoamatta,
ja mun voimat loppuu.
Ne voittaa,
minä häviän.

Olenko tyhmä,
kun mä yritän taistella?
Se päivä tulee kuitenkin.
En voi estää sitä.

Olisiko ollut helpompi,
antautua heti alussa?
Sivuuttaa kaikki tuska,
luovuttaa ja kadota?

Enhän edes ansaitse elämää.
Olen hyvän vastakohta.
En ansaitse ihmisiä ympärilleni.
Mun paikkani on maan alla,
josta se mut noutaa Helvettiin.

Ja mä vaan vedän sitä turpaan.
Huudan täysillä,
kuinka mä sitä vihaan.
Mutta vihaanko oikeasti?
Jos en vain uskalla myöntää,
totuus on toinen.

2014/05/04

hajoan sisältä, kunnes katoan

Tunteettomuus tuntuu joskus helpotukselta.
Mutten tiedä, onko se kuitenkaan hyvä asia.
Hetken saa levähtää, olla tuntematta pahaa.

Kuitenkin kaikki ne tunteet, joita on tuntematta.
Ne eivät katoa minnekään.
Kun alkaa taas tuntea, kaikki kasautuneet tunteet
iskevät ja saavat romahtamaan.

Tiedän olevani huono, paha ja paska ihminen.
Mä tiedän sen jopa liiankin hyvin.
Ilman, että kukaan sitä mulle kertoo tai näyttää.

Haluavatko ihmiset mun katoavan?
Vihaavatko kaikki mua niin paljon kuin uskon?
Siksikö ne satuttavat mua kerta toisensa jälkeen?
Koska haluavat mun murtuvan täysin,
hajoavan niin pieniksi palasiksi,
että lopulta jäljelle jää vain tyhjää,
eikä mua enää ole, koska katoan?

En tiedä mikä mua vaivaa.
Mä en ihastu, mä en rakastu.
En edes tiedä miltä sellainen tuntuu.
Mutta mä jään kiinni ihmisiin.
Eikä siihen vaadita paljoa.

Muutama ystävällinen sana tai ele, 
jotka saavat mut uskomaan kyseisen ihmisen ajattelevan,
että muka olisin jotain muuta kuin paska.
Sitten menee hetken aikaa, kunnes tajuan,
että taas mut on jätetty yksin.

Sitten kaikki koko ajan toitottaa mulle:
"Yritä ajatella positiivisesti asioista,
silloin jotain hyvää voi tapahtuakin!
Jos aina vaan ajattelet negatiivisesti,
etkä luota, hyvätkin asiat pysyvät piilossa."

Siis mitä vittuaa?
Ihan sama miten mä ajattelen,
lopputulos on kuitenkin aina sama.
Mä jään yksin itkemään,
kun sattuu niin saatanasti
ja päähäni piirtyy entistä selvemmin kuva siitä,
miten paska ihminen mä olen.

Ja tulen aina olemaan.
Kunnes katoan.

2014/05/02

kaikkea turhaa

En siirtynykän vielä viime viikon torstaina sinne avohoitoon. Oli vaan joku tapaaminen polilla.. Mutta uloskirjaus on ens viikon maanantaina. Sit tää on loppu. Tuntuu jotenki, ei oikein miltään. Oon jo ehtiny jotenki kai tottua siihen ajatukseen, että mä en sit enää oo osastolla kirjoilla. Oon niin vähän siellä nyt tässä käynyki enää, että ihan sama. Loppujen lopuks ne osaston tilat vaan ahistaa, vaikka oonki kuvitellu, että se on ollu mulle jotenki sellane "turvapaikka", minne oon voinu mennä, jos tulee sellanen olo.

En myöskään jaksa enää kattoa siellä niitä samoja naamoja, kun tulee vaan itelle paska olo, kun oon ite tällane jäätävä läski. Tai niin, ei se niiden naamoista oo kiinni, mutta kun siellä on niitä helvetin laihoja tyttöjä/naisia, jotka itkee koko ajan kun ovat niin läskejä ja sit katon itteeni ja mietin että mikäköhän mä sit oon.. Saan kuunnella siellä välillä kommentteja, joista tulee sellanen olo, että meen vittu hirttäytymään, kun oon niin vitun paska läski. Ykskin niistä anorektikoista tokas mulle kerran että "Jos sä kerran oksennat kaiken, niin minkä takia sä et sitten laihdu?" Hirveen mieltä ylentävää...

Oon käynyt siellä psykoterapiassa vissiin 7 kertaa nytten, kun käyn siellä kaks kertaa viikossa. Tuntuu, että sekin on vaan sellasta turhanpäivästä juttelua ja ettei siellä ees käydä mitään asioita oikeesti läpi. En tiiä, ehkä mulla on vaan ollu väärä käsitys psykoterapiasta. Mulla on ollu käsitys, että siellä käsiteltäis kaikkia ongelmia ja yritettäis saada ajatusmalleja normaalimmaks tai jotain, en mä tiedä. Tai sitten se on vaan sitä, että nyt vielä lähinnä tutustutaan.. Tuntuu vaan niin turhalta käydä siellä, kun puhun suunnilleen sen kanssa sillee, kun se ois joku hyvän päivän tuttu.

Radiossa soi Anna Abreun joku ratatatataa (en tiiä mikä se oikeesti on ei vittu kiinnosta) ja tekis mieli heittää se radio ikkunasta, kun ei jaksa mennä vaihtaa kanavaa. Miks sieltä tulee aina vaa paskaa musiikkia? Mulla on tänään muutenki tarpeeks paska päivä ja sit vaan pitää lisätä mun vitutusta. Okei anteeks, oon kamala ihminen.

Vappu sentään meni hyvin. Se meni ihan erilailla ku olin ajatellu, koska tuli viimehetken muutoksia, mutta se oli vaan hyvä juttu! Vietin vappua yhden IHANAN ihmisen kanssa ja aaa olin niin onnellinen! Olin onnellinen, koska sain olla sen ihmisen kanssa ja meillä oli kivaa (tai mulla ainakin oli). En viitsi sen tarkemmin puhua tästä, koska pelkään, että jos joku kaveri eksyisi lukemaan tätä, niin vois tunnistaa mut, enkä halua sitä.

Nyt kaikki stressaa ja tuntuu, että maailma hajoo käsiin kun en saa mitään aikaseksi. Yritin tehdä kurssivalintoja ens lukuvuodelle ja ahdisti ihan hirveesti. En varmaan meekään iltalukioon, joten jatkan siellä missä oon lukion aloittanutkin. Tuntuu hassulta olla siellä kaksi vuotta nuorempien kanssa.. En siis pidä nuorempia mitenkään tyhminä tai mitään, vaan tulee itelle niin luuseri olo kun suurin osa mun ikäsistä lukiolaisista pääsee ylioppilaaks nyt keväällä ja mä vasta tyyliin kahden vuoden päästä, jos nyt ylipäätään ikinä..

Perjantai. Ja mä nysvään kotona. Haluun mennä jonnekin. Haluan tehdä jotakin. Haluan tuntea jotakin normaalista poikkeavaa. Mutta paskat. Sänkyyn mä jään makaamaan.