Sivut

2014/07/22

niin monta kertaa oon luullut olevani pohjalla, miten silti huomaan aina vajoavani vain syvemmälle

20.7 sunnuntai

Viime viikonloppuna mä olin niin korkeella. En edes tajunnut, että mulla on koskaan mitään ongelmia ollut. Ei ollut sillä hetkellä, eikä ollut koskaan ollut, eikä niitä tulisi. Miten mä oon voinut ajatella niin? Tai en mä pelkästään ajatellut, mä myös tunsin sen. Musta tuntui, ettei mikään ole pielessä, ettei mikään voisi olla paremmin. Nauroin, puhuin, tanssin, lauloin ja toimin järjettömän impulsiivisesti. En ajatellut minkään seurauksia, koska kaikkihan oli niin hyvin, ettei mitään pahaa voisi tapahtua? No, ei mitään pahaa tapahtunutkaan, mutta jotain tyhmiä juttuja kyllä, nyt kun jälkeenpäin miettii.

Nyt kuitenkin tilanne on ihan toinen. Ei tuo edellä mainitsemani kai jatkunut maanantai aamupäivää pidemmälle, mutta näin järjetöntä tuskaa en ole tuntenut kuitenkaan tätä päivää ennen. Tai siis olen mä joskus, mutten vähään aikaan. Tämä viikko on mennyt lähinnä aika tunnottomassa tilassa. Tai mikään ei ole oikein tuntunut miltään. Olen yrittänyt antaa mahdollisimman pirteän ja iloisen kuvan itsestäni ja uskoisin, että se on ihan hyvin onnistunutkin. Pystyin hymyilemään ja juttelemaan ilman, että se olisi vaatinut järjetöntä ponnistelua, vaikkei se aitoa olekaan ollut.

Tunsin itseni perjantaina polilla niin typeräksi. Paikalla oli sairaanhoitaja ja suurimman osan ajasta myös lääkäri. Kun ne kyseli multa kaikenlaista niin vastailin kyllä tavallaan niin kuin asiat ovat, mutta jätin 90% totuudesta pääni sisälle. Omiin korviini kuulostin oikeasti terveeltä "wannabe-masentuneelta" ja mua hävetti ihan tajuttomasti. En vain saanut sanottua oikein mitään. Kun en edes tunne kunnolla kyseistä hoitajaa enkä kyllä lääkäriäkään.

22.7 tiistai

Jotenkin pystyn pitämään itseni kasassa, kun joku perheenjäsenistäni on paikalla. En kestä nähdä sitä ilmettä, joka niiden kasvoille piirtyy, kun ne näkee, että mulla menee vähänkin huonommin kuin ne on luullu. Mutta tuntuu, että se ei ehkä oo kovin hyvä juttu, sillä kun jään yksin, romahtelen paljon pahemmin. En tiedä koska tulee se hetki, että romahdan niin pahasti, etten kykene lainkaan hallitsemaan omaa käytöstäni tai ylipäätään tajua mistään mitään.

Eilen kun olin yksin kotona, mulle tuli yhtäkkiä aivan järkyttävän kamala olo. En oikein tiennyt miten päin olisin ollut, kun sisäinen tuska tuntui yltyvän fyysiseksi. Tai siis niin. En osaa selittää. Ei vain ollut hyvä olla mitenkään. Paiskoin joitakin tavaroita hieman, kun se tuska tuntui niin sietämättömältä, että yritin saada sitä epätoivoisesti edes jotenkin purettua, mutta eipä se auttanut.

Kuljetin sormenpäitäni terävien keittiöveitsien terillä ja painoin yhtä niistä rannetta vasten, mutta tajusin, että ei se mitään auttaisi jos nyt liikuttaisin sitä. Ainoastaan saisin hävetä jos viiltäisin ranteet auki. Kuitenkin joku löytäisi mut tai sitten en saisi viillettyä riittävän syvälle. Silti tunsin sairasta hyvän olon tunnetta hetken jo pelkästään siitä, kun näin miten jalastani valui verta. En mä viiltänyt, hyvä että edes koskin jalkaani, mutta veitsi oli riittävän terävä saadakseen silti veren valumaan. Mutta mitä sitten, kun tulee se hetki, jolloin mun järki sumenee täysin, enkä pysty itse hallitsemaan omia tekojani.

Itkin keittiössä, kun en ole vieläkään keksinyt riittävän varmaa tapaa itsensä tappamiseen. Itkin omaa epäonnistuneisuuttani, paskaa elämääni, sitä kuinka en jaksa elää, kuinka en jaksa välittää enää kenestäkään kunnolla, sitä miten en saa ikinä mitään aikaiseksi, vain ja ainoastaan makaan sängyssä tai ryyppään kaverieden kanssa. Miksen mä ole kuollut? Miksi helvetissä mä elän, kun kaikille aiheutuu vain paskaa musta?

Mulla on ollut paha olla jo vaikka kuinka kauan. Onhan välillä ollut vähemmän kamalia päiviä, mutta en muista milloin mulla olisi oikeasti ollut niin hirveä olo mitä nyt on pari päivää ollut. Tuntuu niin typerältä kirjoittaa mitään tännekään, kun voin jo kuulla miten mulle nauretaan, että "Vittu mikä säälittävä paska! Eihän toi nyt oo yhtään mitään, inisee jostain vitun olemattomista asioista eikä sillä oo oikeita ongelmia!" Mutta kun mä en vaan osaa kuvailla tätä oloa. En pysty pukemaan sanoiksi murto-osaakaan siitä, mitä mä tunnen. Musta on ennenkin tuntunut etten jaksa ja ei huvita, mutta nyt musta tuntuu että se alkaa käydä jo ylitsepääsemättömäksi. Mun voimat ei riitä enää. Ei riitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos sinulle ihanalle joka jaksoit käyttää aikaasi kommentoimiseen. <3